Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2021.

Tansseja, myyjäisiä ja vaatimuksia

Kuva
Ikäihmisiä ison eläkeläisjärjestön liittokokouksessa, lapsia ja heidän läheisiään tanssiopiston joulunäytöksessä ja eri-ikäistä väkeä myyjäisissä. Kokouksessa pohdittiin mitkä asiat ovat tärkeitä ikääntyneen väestön elämässä. Tanssinäytöksessä nautittiin esityksistä, joita on tanssitunneilla hiottu pitkin syksyä. Myyjäisissä järjestävät keräsivät varoja monenlaiseen toimintaansa.   Eläkkeensaajien Keskusliiton liittokokous esittää julkilausumassaan, että on huolehdittava tinkimättömästi siitä, että ikäihmisille tärkeitä sosiaali- ja terveyspalveluja on riittävästi ja että ne ovat laadullisesti korkeatasoisia sekä kohtuuhintaisia. Lähipalvelut on taattava ikään ja asuinpaikkaan katsomatta. Asiakasmaksut eivät saa nousta esteeksi riittävien palvelujen saamiselle. Palveluista, avusta ja tuesta ei ole hyötyä, jos ikääntyneellä ei ole mahdollisuutta niitä hankkia ja saavuttaa. Maahamme on laadittava toimenpideohjelma, jolla eläkeläisköyhyys poistetaan. Keskeinen osa ohjelmaa on oltava kan
Kuva
 Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön Pintaremontti on kirpeän hauska esitys. Näytelmä perustuu Miika Nousiaisen romaaniin Pintaremontti. Minna Leino on dramatisoinut ja Irene Aho ohjannut siitä hellyttävän, kirpeän näytelmän. Nousiaisen oivallukset ja sutkaukset osuvat useimmiten täysin kohdalleen. Pintaremontin väki haaveilee ja havittelee elämältään ihan muuta mitä se tarjoaa. Kolmen lapsen yksinhuoltaja isä (Pyry Nikkilä) kaipaa sairastunutta vaimoaan ja lasten äitiä, nelikymppinen nainen (Annika Poijärvi) kaipaa lasta, hänen hiljattain leskeksi jäänyt äitinsä (Tiina Weckström) isoäitiyttä ja veljens  (Juha Varis) tulevien lastensa äitiä, eronneita huonokuntoisia vanhempiaan hoitava mies (Heikki Pitkänen) omaa elämää ja hyvinvointibloggari (Katja Kuttner) sitä hyvää elämää mistä hän bloggaa.  Toiveet eivät ole mahdottomia, kun näkee hieman vaivaa ja kohtalon käänteetkin auttavat niin, että lopussa kaikki on hyvin ja kaikki saavat toisena. Ja katsojalla on hyvä mieli. Pint

Aina heikomman puolella ja puolesta!

Kuva
  Turun Messukeskuksen ala-aula kuhisee väkeä. Meitä on koolle nelisen sataa ikäihmistä aloittamassa Eläkkeensaajien Keskusliitto EKL ry:n XXI liittokokousta. Mukanani on iso kasa papereita, on sääntömuutoksia, yhdistyksen ehdotuksia tärkeiden asioiden ajamisesta, liiton hallituksen strategiaohjelma visioineen. Kokouksen asialistalla on myös iso joukko henkilövalintoja. Kun selvisi että olisin Pitäjänmäen Eläkkeensaajien liittokokousedustaja, olin vähän hämilläni. Minähän olen ollut vuosia sitten useammassakin liittokokouksessa. Minusta on tärkeää, että jokainen yhdistys käyttää oikeuttaan edustajan lähettämisessä kokoukseen. Miksen sitten minä siinä kuin joku muukin. Niin moni vierastaa isoja kokouksia. Olen hiljaa mielessäni myös etukäteen iloinen, että pääsen julkilausumavaliokuntaan. Ei julkilausumilla ole enää paikkaa tämän päivän viestinnässä, mutta siihen saadaan kuitenkin koottua ne asiat, jotka tällä hetkellä ovat tärkeitä eläkkeensaajien elämässä. Viestinnästä pääsen myös

Helsingin Kaupunginteatterin Turvamies

Kuva
                                         Katja  Küttner ja Martti Suosalo                                                                                                         Kuva Robert Seger Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä saa ihailla Martti Suosalon näyttelijäntaitoja. Pasi Lampelan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Turvamies on vain kaksi näyttelijää: turvamies (Katja Küttner) ja turvattava (Martti Suosalo). Martti Suosalo on rikkaan perheen kuuskymppinen raikulipoika, joka on lähdössä viettämään viikonloppua, tähtäimessä hänen elämänsä nainen. Mutta suunnitelmat muuttuvat kun paikalle tupsahtaa isä-ukon palkkaamaa turvamies. Perhettä on uhattu ja saattaa olla, että pojankin turvallisuus tai jopa henki on uhattuna. Jotta mies malttaisi mielensä eikä livahtaisi pakoon, tarvitaan turvamiehen perusteluja ja välillä jopa fyysistäkin yliotetta. Eli asetelma on herkullinen: rikkaan suvun perillinen ja tavallinen hyvinkääläinen duunariperheen kasvatti. Mutta n

Kom-teatterin huikea Lou Salomè

Kuva
Ensikosketus Kom-teattterin näytelmään Lou Salomè on hätkähdyttävä. Katsomoon mennään puna-seinäisen tunnelin läpi ja kun kääntää katseensa näyttämölle on tarjolla ylipursuava yksityiskohtien runsaus. Värit häikäisevät ja pakostakin alkaa pohtia miten kaikki liittyy runoilija, filosofi, psykoanalyytikko Lou Andreas- Salomèn elämään. Ja kaikki liittyy. Salomè (s. 1861 Pietari, k. 1937 Göttingen) uhmasi koko elämänsä ajan niitä rajoja, joita naisille oli asetettu. Siihen Janne Vasaman lavastus on ainut oikea. Salomèn lahjakuudesta, rohkeudesta ja omaperäisyydestä huolimatta hän jäänyt oman aikansa miesten varjoon. Hän ei antanut aikakautensa käsitysten eikä normien koskettaa itseään. Naisen paikka oli hänen mielestään ihan muualla kuin kotilieden äärellä. Hän arvosti ja rakasti tietoa, oppi ja opiskeli uutta koko elämänsä ajan. Sovinnaisuus ei kuulunut hänen elinpiiriinsä. Näytelmän – käsikirjoitus Aina Bergrothin ja ohjaus Riikka Oksasen – miesgalleria on herkullinen: Friedrich Niet

Lapset Helsingin Kaupunginteatterissa

Kuva
 Kaikki alkaa kepeästi; kahden naisen ja yhden miehen välienselvittelyä luvaten. Mutta Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön Lapset on paljon muutakin. Lucy Kirkwood on palkittu ja arvostettu brittiläinen näytelmäkirjailija. Lapset on esitetty ensimmäisen kerran 2016. Ohjaaja Johanna Freundlichin loihtimassa esityksessä Rose (Jaana Saarinen) saapuu yllättäen ystäviensä Hazelin (Aino Seppo) ja Robinin (Jukka-Pekka Palo) luokse 38 vuoden tauon jälkeen. Kaikki kolme ovat ydinfyysikoita. Hazelin ja Robinin kodin lähellä on ydinvoimalassa tapahtunut onnettomuus. Hazel on huolissaan ydinvoimalan lähellä laiduntaneista lehmistä, ei ihmisistä, joita onnettomuus kohtaa. Kun ensin saatu selville mikä on kolmikon suhde toisiinsa ja valotettu millaisia ihmisiä nämä eläköityneet ydinvoimalassa työskennelleet naiset ja mies ovat, päästään kohti sitä miksi Rose on tullut paikalle. Joudutaan elämän peruskysymysten äärelle. Kenen elämä on tärkeää, mitä me välitämme läheisistämme ja kanssaih

Tunnit, viikot, kauukaudet Kansallisteatterissa

Kuva
Tunnit, viikot, kuukaudet Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on hieno kunnianosoitus 37-vuotiaana aivokasvaimeen kuolleelle ohjaaja, kirjailija Reko Lundánille. Lundánin viimeinen ohjaustyö oli Kansallisteatterissa esitetty Kutsumattomia vieraita (2006). Nyt lavalla on kaksi näyttelijää, vaimo ja mies, Petra Karjalainen ja Timo Tuominen. Ja sairaus, joka raastaa ja vie voimat ja jolle ei ole pätevää hoitokeinoa. Kati Kaartisen käsikirjoittama ja Jussi Tuurnan säveltämä teos perustuu Reko ja Tina Lundánin romaaniin Viikko, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin romaaniin Ensimmäinen kesä (2008). Jussi Tuurna on säveltänyt kymmenen laulua, joihin sanat on tehnyt Kaartinen ja joiden avulla tarina vyöryy eteenpäin. Lavalla ovat myös soittajat: Jussi Tuurna (piano), Tommi Asplund (viulu), Esko Grundström (kontrabasso, folkharppu, kantele) ja Ville Leppilahti (koskettimet, laulu). Lauluissa on esityksen voima ja viehätys. Sekä Tuominen että Karjalainen ovat loistavia laulajia. Musiikki o

Kultainen vasikka Espoon Kaupunginteatterissa

Kuva
Kultainen vasikka Espoon Kaupunginteatterissa on karu kertomus siitä mitä tapahtuu kun raha ja arvopaperit ovat ainoa asia, mikä elämässä on tärkeää. Maria Jotuni kirjoitti näytelmän vuonna 1918, sota oli takana ja espanjantauti tulossa. Näytelmää esitettiin vain harvakseltaan. Komediaksi kirjoitettu tarina lienee ollut liikaa sen ajan keskiluokalle, jonka äkkirikastumista edesauttoi ”osakemarkkinoidemme kaikkien aikojen hurjin keinottelukupla” 1916.    Tämän kuplan syntyminen on käsin kosketeltavaa Espoon Kaupunginteatterin esityksessä. Vain rahalla ja arvopapereilla on merkitystä. Ne, jotka eivät halua mukaan tähän karuselliin, saavat mennä. Erik Söderblom on ohjannut Kultaisesta vasikasta huikean performanssin. Rahan perässä on ennen kaikkea näytelmän päähenkilö huonosti menestyneen liikemiehen (Janne Reinikainen) vaimo Eedit (Elsa Saisio). Hän haluaa päästä pois ikävästä ja yksitoikkoisesta kotirouvan roolistaan, mutta siihen hän tarvitsisi rahaa. Tyttären hämmästykseksi rahan

Helsingin Kaupunginteatterin Baskervillen koira

Kuva
 Ei haittaa vaikka tarina Baskervillen koirasta olisi entuudestaan tuttu, niin paljon ennen näkemätöntä taituruutta ja teatterin lumoa on Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön Baskervillen koirassa. Santeri Kinnunen on kelpo Sherlock Holmes ja Eppu Salminen hitaasti asioihin tarttuva Tohtori Watson. Näytelmän erikoisuutena on markkinoitu kolmea näyttelijää, jotka esittävät näytelmän aikana melkein 40 henkilöä ja yhtä jänistä. Rooleissa urakoivat Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää ja Mikko Virtanen. Näytelmä on pukusuunnittelija Elina Vätön ja hänen joukkojensa taidon näyte. Vaatteet vaihtuvat näyttelijän päällä niin nopeasti, että katsoja ei tahdo perässä pysyä. Lavastus (Katariina Kirjavainen) tukee kaikkea hienosti. Kiitos kuuluu myös äänisuunnittelija Jaakko Virmavirralle. Viihdyttävän ja katsojan tarkkaavaisuutta edellyttävän esityksen on ohjannut Reita Lounatvuori. Ei voinut kuin ihastella sitä miten paljon esitys oli yllätyksiä tulvillaan. Brittiläinen kirjailija Arthur

Häikäisevän hieno Bolla Helsingin Kaupunginteatterissa

Kuva
  Pakko huokaista kliseemäisesti: tätä kannatti odottaa. Kun valot sammuivat Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä ja viimeiset vuorosanat Bolla-näytelmästä saavuttivat katsomon, tuntui, että olin kokenut jotain ainutlaatuista. Melkein kolme tuntia kestänyt näytelmä, missä ei ollut yhtään turhaa sanaa, ei tarpeetonta liikettä, ei väärää ääntä, ei eksynyttä näyttelijää, ei vääriä huonekaluja tai esineitä.   Ensin oli Pajtim Statovcin hieno Finlandia-palkinnolla palkittu romaani Bolla(Otava 2019). Siitä dramaturgi Tuomas Timonen muokkasi näytelmän ja Milja Sarkola ohjasi ja näyttelijät näyttelivät. Ketju on selkeä, mutta siinä on paljon sellaista, mitä harvoin näkee näyttämöllä. Sarkola on kuin taikuri, joka loihtii silmiemme eteen jotain, mistä emme osanneet edes kuvitella. Näytelmän lavastus (Kaisa Rasila), sävellys ja äänisuunnittelu (Aleksi Saura), pukusuunnittelu (Elina Kolehmainen) ja valosuunnittelu (Kari Leppälä) kannattelevat tarinaa pelkistetysti ja intensiivise

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Kuva
Helsingin Kaupunginteatterin musikaali Niin kuin taivaassa on kaikilta osin juuri sitä teatteria, mitä nyt on ilo nähdä, kun vihdoin ja viimeinen katsomoihin saa ottaa väkeä – voimassa olevien rajoitusten mukaan tietysti. Harmitti esityksen päätyttyä, kun aplodit eivät millään kuulostaneet niin mahtavilta kuin haluisi. Meitä katsojia oli liian vähän. Olimme nähneet hiotun, mieltä lämmittäväni ja kauniin esityksen. Niin kuin taivaassa oli alun alkaen elokuva (2004). Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Kay Pollak oivalsi, että samasta aiheesta voisi tehdä musikaalin. Laulujen sanat ovat Carin Pollakin ja Fredrik Kempen käsialaa. Meillä Niin kuin taivaassa on nähty ensimmäisenä Svenska Teaternissa 2009 ja sen jälkeen sitä on esitetty eri teattereissa. Uuden esityksen alku on peräisin Tukholmasta, missä musikaalin ohjaaja ja Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Jacob Höglund näki esityksen ja oivalsi heti: tämän haluan tehdä. Avukseen hän sai käsikirjoituksen suomentajaksi Aino Piirola

Moliéren Saituri Vallilan Kansallisteatterissa

Kuva
Oli kevät 1993. Esirippu sulkeutui Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä. Aplodit kestivät pitkään. Esirippu nousi kiitoksiin uudestaan ja uudestaan. Me katsojat taisimme kaikki tapahtuu yhdelle miehelle, sen kevään teatterin sankarille Matti Viiroselle. Hänen roolinsa Moliéren Saiturin pääosassa on yksi huikeimmista mitä olen nähnyt. Odotukset olivat vuosien takaisen esityksen takia korkealla, kun näyttelijät tulivat Vallilan Kansallisteatterin teatterin näyttämölle. Teatteri on saanut upeat hienot tilat vanhan konepajan seinien sisälle. Konepajalla huollettiin junien vetureita ja vaunuja yli sadan vuoden ajan. VR:n alue on muuttunut Konepaja -nimiseksi kaupunginosaksi. Koneet eivät jyskää eivätkä raiteet kirsku. Takana on sekin aika – 1940-luvun lopulla – kun konepajan työntekijät kävivät kovaa poliittista taistoa. Sosialidemokraatit ja kommunistit mittelivät kannatustaan ammattiosaston johtopaikoista. Edesmenneen ystäväni mukaan taistoon tarvittiin välillä nyrkkejäkin.

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku

Kuva
Teatterin ystävänä olen kipuillut kuukausikaupalla. Vaikka nähtävissä on ollut hyviä striimattuja esityksiä, on ollut ikävä oikeaa teatteria. Kaiken aikaa on myös harmittanut teattereiden, konserttien ja erilaisten tapahtumien ja näyttelyjen takia. Viime syksyn teatteriesitykset oli hoidettu huolella ja niin suurella varovaisuudella kuin suinkin, mutta sulku tuli ja pysyi. Nyt tilanne on hieman muuttunut. Ihastuin kun näin että Vantaan Näyttämöllä näytellään. Varasin välittömästi liput esitykseen Viisi naista kappelissa. Olen nähnyt Arto Seppälän kirjoittaman näytelmän Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Mikko Majanlahden ohjaamaa näytelmää esitettiin Tampereella kuusi vuotta, välillä isollakin näyttämöllä. Anoppina oli Sylvi Salonen ja sen on jäänyt hyvin mieleen. Näytelmässä olivat mukana myös Eila Roine, Sirkka Lehto, Marja-Sisko Aimonen ja Raili Veivo. Mileen jäi sekin mitä sisareni sanoi kun poistuimme teatterista. Hän kertoi ratkaisseensa millä perusteella olen vali

Jos olisin somessa koko ajan

Kuva
 Ihan normi aamu. Heti herättyäni hamuan ja etsin puhelimeni. Puhelimelta on katsottava millainen on sää ja mitä palautetta on tullut Faceen tai Instragramiin tai WhatsAppiin. On myös tarkastettava mitä kaikkea on sähköpostissa. Ja uutisiakin pitää vilkaista. Sitten voin nousta ja alkaa valmistaa aamiaista: puuroa, mustikkakeittoa, rieskaa, juustoa ja teetä. Hesarin ja paikallislehtien lukua. Sitten tietokoneelle. Pakko on ottaa kantaa muutamiin sähköpostiviesteihin ja kirjoitettava WhatsAppiin ystäväringille että kaikki on hyvin. Kun olin keski-ikäinen toimittaja, olimme me tavalliset toimittajat ja sitten oli joukko julkkis-toimittajia. Nyt on vain julkkis-toimittajia. Vaikka kirjoitat pienen kolari-uutisen, olisi siihen kiva saada kylkeen oma kuva ja nimi ja yhteystiedot. Nyt on myös melkoinen joukko some-vaikuttajia. He kertovat elämästään ja toiset lukevat heidän elämästään. Kirjailijat kirjoittavat sivukaupalla omasta elämästään. Jos olisin mummu-somettaja kertoisin aamustani

Monenlaista aikaa

Kuva
Milloin minulla on kesäloma ja milloin minulla on vapaa-aikaa? Äitini, kuusihenkisen perheen arjen pyörittäjä saattoi joskus kysyä ääneen, kun oli siivonnut, pessyt pyykkiä, leiponut ja laittanut ruokaa koko päivän. Siinä ohessa oli tullut ”hoidettua” omia ja naapurin lapsia. Kotiäidin vinkkelistä vapaa-ajasta puhuminen tuntui hössöttämiseltä. Samaa elämäähän se oli, tapahtui se työssä tai työn ulkopuolella. Vielä 1960-luvulla käytiin lauantaina töissä, tosin päivä päättyi jo klo 13.00 eikä klo 16.00 niin kuin normaalisti tehtaissa, joissa työaika alkoi klo 7.00. Vuorotyö oli eri asia. Lauantaina oltiin myös koulussa lyhyt päivä. Pitkästä viikonlopusta tuli vähitellen uusi käsite. Silloin kuului tehdä jotain erityistä. Vähitellen useimmilla alkoi olla harrastuksia, joille saattoi omistautua viikonloppuna ja arki-iltoinakin.   Tänä päivänä harrastukset määrittelevät meitä merkillisellä tavalla. Kun lehdissä on henkilöhaastatteluja, henkilötiedoissa kerrotaan aina myös harrastukset.

Kaksi kulkuetta Tampereen Hämpillä 1950-luvulla

Kuva
  Vappupäivänä lähdimme koko perhe pyhävaatteissa kaupungille katsomaan demareitten ja kommunistien vappukulkueita. Demarit marssivat Keskustorilta Termopylein kentälle Pyynikille. Kommunistien marssi alkoi myös Keskustorilta – mutta vähän myöhemmin. Heidän juhlansa oli Amurissa paikalla, missä nyt on Särkännimen parkkipaikka. Vappukulkueista yritettiin nähdä kenen joukoissa tunnetut näyttelijät ja muut sen ajan kuuluisuudet marssivat.   Tapasimme Hämeenpuistossa äitini sisaret eli tätimme Allin, Maijan ja Kertun ja Kertun miehen Topi-sedän. Ihmettelin aina pikkutyttönä, minkä takia isä ja Topi-setä kinastelivat vappupäivänä. Topilla oli kommunistien vappumerkki, joka koristi hänen takin kalustaan joka vappu. Topi ja Kerttu eivät olleet puolueen jäseniä, mutta äänestivät kommunisteja ja erosivat kirkostakin 1957. Topin kuoltua hänen piironkinsa kätköistä löytyi pieni laatikko, joka oli täynnä vappumerkkejä. Isä oli uskollinen demarien äänestäjä – puolueeseen ei hänkään kuulunut. Ni

Arvokkaat vaatteemme

Kuva
Mitä tänään pukisin ylleni? Vähintään yhtä tuttu ja tarpeellinen kysymys kuin mainoksen ja Tv-ohjelman nimi Mitä tänään syötäisiin? Vaatteet ovat välttämätön osa elämäämme, toisille tärkeämpiä kuin toiselle. Enää ei riitä, että vaatteet ovat ehjät ja puhtaat. Nyt on tärkeintä mikä on niiden raaka-aine. Onko päälläsi bambua, elastaasia, modaalia, pellavaa, polysteriä, puuvillaa, silkkiä, silkkivillaa, villaa. Tämä selviää yleensä vaatteeseen kiinnitetystä pienestä lapusta, josta löytyvät myös pesuohjeet. Sitä missä vaatteet on valmistettu ei enää tarvitse kertoa. Sinänsä on hankala tietää onko vaatteeni eettisempi kun se on tehty jossain muualla kuin Kiinassa eli onko Guatemala, Vietnam, parempi vai huonompi. Laura Pörstin kirjassa Viimeinen vuosi, Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummeus 2021, 245 s.) johdattaa lukijan vaatteiden maailmaan, kun kirjoittaja hypistelee ja ihastelee viininpunaista vaaleanpunaisille kukilla koristetusta satiinipintaisesta kankaasta isoäitinsä

Tykkään olla töissä täällä

Kuva
En ole koskaan ymmärtänyt heitä, jotka eivät tiedä mitä he haluavat olla isona. Lukion ekalla luokalla minulle selkeni että haluan olla toimittaja. Olin harjoitellut toimittajan hommia jo ennen sitä. Olin teinikunnan lehden toimittaja ja Nuorten Hesarissa – Helsingin Sanomien liite nuorille – oli julkaistu runojani ja mielipidekirjoituksiani. Jälkimmäisistä sai paremman palkkion kuin runoista. Jätin runoilemisen. En ollut siinä edes hyvä. Sitten on iso joukko heitä, jotka vaihtaisivat työpaikkaa heti jos se olisi mahdollista. Mutta on heitäkin, jotka elämänsä varrella kouluttautuvat useamman kerran eri ammatteihin. Osa vaihtaa ammattia pakon edessä, osa toteuttaa haaveensa jossain vaiheessa elämäänsä. Ihailtavin joukko ovat he, jotka ryhtyvät yrittäjiksi keski-ikäisinä. Olen seurannut muistisairaiden hoitoa 1980-luvun lopulla, 2000-luvun alussa ja nyt muutaman viime vuoden. Kun mummuni oli psyko-geriatrisessa sairaalassa olivat potilaat hyväkuntoisia. Vierastunnin ajan joku potilaista

Hoitokotivierailulle vain ajanvarauksella

Kuva
  Ohjeet ovat sinkoilleet ja muuttuneet vuoden aikana ·         Älä vieraile sairaaloissa tai hoitolaitoksissa. ·         Pidä yhteyttä puhelimitse tai videopuheluilla. ·         Tapaaminen ulkona aidan takana. ·         Tapaaminen ravintolan terassilla kolmen metrin etäisyyksillä. ·         Tunnin tapaaminen sisällä, sovittava etukäteen, maski kasvoilla, ei oleskelua yleisissä tiloissa, ulkoilu suositeltavaa.     Ohjeet sinkoilivat ylemmältä taholta alhaalle päin valtion ja kuntien organisaatiossa. Hoitolaitoksia kiitettiin innovatiivisistä tavoista järjestää asukkaiden ja heidän omaistensa tapaamisia. Oli fleksiseinää ja tapaamiskonttia.   Kun asukas/läheinen pystyy liikkumaan ja kävelemään omatoimisesti, mutta muut kyvyt ovat olemattomia, ei onnistu puhelimessa puhuminen, ei videopuhelu – kuka toi on hämmästelee puhelimen ohi kulkeva mies, kun hänelle ojennetaan puhelinta. Kun aita on välissä ja maski kasvoilla, pyytää toinen että tule tänne ja ota toi rätti pois. Mieh

Ei lähtö- eikä tuloaikaa - HSL:n metkut

  Lehdissä oli sivun kokoisia mainoksia, jossa vähän vanhan näköinen pariskunta kujertaa keskenään ja tekstissä kerrotaan, ettei heillä ole kotiintuloaikoja. Minulla ei sellaisia ole ollut vuosikymmeniin.   Pikemminkin minulla on kotoa lähtökielto. Viime keväänä luulin kavereitteni kanssa, että meillä ei ollut lupa poistua kotona kuin kävelemään tai lääkärille, sinnekin vain tarkan seulonnan jälkeen eli tosisairaana. Se minkä me tulkitsimme kielloksi osoittautuikin myöhemmin suositukseksi. Sama mikä hankkeen nimi oli, me tottelimme. Enää ei suositella yli 70-vuotiaitten liikkumisen rajoittamista vaan puhutaan riskiryhmäläisistä, joita ei turhan päiten pitäisi tavata eli heidän pitäisi olla omissa oloissaan. Nyt HSL Helsingin seudun liikenne houkuttelee 70 vuotta täyttäneitä liikekannalle. Pitäisi ostaa 30 päivän kortti, jolla saisi matkata busseissa ja junissa niin paljon ”kuin sielu sietää”. Mitä enemmän matkustat sitä edullisemmaksi liikkuminen tulee. Mutta samaan aikaan kehoteta