LM-Mummin maailma

Kaksikymmentä vuotiaana en halunnut olla täti, nelikymmpisenä hämmensi kun joku huusi kaupassa äitiä ja tajusin että huutaja tarkoittaa minua, viiskymppisenä olin ylpeä kun joku kutsui minua mummiksi. Jos kuulen että joku puhuu vanhasta naisesta, en helposti ymmärrä että sillä tarkoitetaan minua. Kun kerron nuoremmalle tuttavalle olevani toimittaja, hän jää vääjäämättä tuijottamaan minua ja saattaa hetken kuluttua huomauttaa, että sinähän olet eläkkeellä. Tiedän hyvin että olen eläkkeellä. Siihenhän toimeentulonikin perustuu. Mutta onhan minulla kuitenkin jäljellä jonkinlaisia toimittajan taitoja edelleen, vaikka en niillä elantoani hankikaan. Ei minun taidoillani paljon enää kysyntää olisikaan. Pitäisi osata ihan erilaisia asioita kuin kymmenen vuotta sitten.     Välillä on pakko myöntää olevansa eläkeläinen. Saattaa saada pari euroa alennusta 40 euron arvoisesta teatterilipusta tai euron alennuksen museon pääsylipusta. Espoossa ja Vantaalla arvostetaan eläkeläisiä antamalla heill

Nyt on taas se aika vuodesta, kun tapaa tuttavia ja ystäviä kesätauon jälkeen. Ensin ehkä huokaillaan kun sitä kesää ei oikein edes ollut. Harmi että se on tullut vasta näin elokuussa. Ja sitten seuraa pakonomainen kysymys: "Miten kesä on mennyt?" Siihen kuuluisi vastata, että ihan hyvin. On mökkeilty, matkailtu, harrastettu kulttuuria, tavattu sukulaisia, oltu lastenlasten kanssa. Eläkeläisenä en voi kertoa lomailleeni. Mutta nyt vastaankin eri tavalla. Kesä ei ole mennyt hyvin, vaan huonosti. Läheinen on sairastunut ja elämä on kietoutunut sen ympärille. Tällaista ikävää uutista ei kukaan halua kuulla. Mutta en voi olla kertomattakaan. Sitten seuraa lievää päivittelyä ja kannustusta ja muistuttamista että pidä itsestäsi huolta. Niihän itsekin olen tottunut sanomaan niille, joiden elämä ei ole mennyt ilman vastoinkäymisiä. Ei mene kenenkään elämä, rohkenen väittää. Mutta me olemme kovin erilaisia siinä kerrommeko vai emme. Lapsena ihmettelin kun äiti hyvin usein huomau