LM-Mummin maailma

 Velvollisuus vai rakkaus? Kolme vuotta nämä kaksi tunnetta ovat kamppailleet mielessäni. Menenkö tapaamaan miestäni hoitokotiin vai asetanko oman hyvinvointini etusijalle. En ole vaimo, joka käy miehensä luona joka päivä. Minun kuuluisi tehdä niin, viedä pastilleja, suklaata, hedelmiä. Huolehtia ja hoivata häntä. Ylipäätään olenko ihan varma että hänen paikkansa on hoitokodissa eikä kotona. Jokainenhan tietää että hoitopaikkaa ei saa millään ja että naapurin mieskin kävi syöttämässä vaimoaan viisi vuotta joka päivä.    Miksi täytyy selittää ja selostaa, että hän on niin pahasti muistisairas, ettei hän voi olla kotona. Eikä hän ole saanut paikkaa sen takia että olisin vaatinut, käräjöinyt. Asiantuntijat päätyivät ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Kun oman asuinalueen sosiaalityöntekijä ryhtyi hoitamaan asiaa, oli hoitopaikka tiedossa kolmessa päivässä. Tutustuimme paikkaan, totesimme että tämä on hyvä ja lähellä kotiamme/kotiani. Mieheni sopeutuminen uusiin oloihin oli vaikeaa. T

  Jouluaatto alkoi perheessämme Tammelassa ani varhain. Äiti herätteli lapset jo ennen seitsemää. Ensimmäinen työ oli lakanoiden vaihto. Lakanoita ja muutakaan liinavaatepyykkiä ei talvella juuri pesty. Puhtaat lakanat olivat joulun perinne – Sirkka-äidin   mielestä. Lapset olisivat mielellään nukkuneet pitempään ja nukkuneet joulunpyhätkin likaisilla lakanoilla.   Kun kaurapuuro oli syöty, lähtivät isä ja pojat ostamaan joulukuusta Tammelan torilta. Pekka oli sen verran lainkuuliainen kansalainen, ettei hän lähtenyt kuusivarkaisiin lähimetsään. Joulun alla aina kerrottiin, että kaupunki on palkannut vahteja nappaamaan kiinni kuusivarkaita. Ennen vieraiden tuloa iltapäivällä isä ja lapset kävivät saunassa. Äiti ei sinne ruoanlaittokiireiltään ehtinyt.   Joulun valmistelut oli aloitettu jo viikkoja aikaisemmin. Joulusiivousta oli tehty pitkin joulukuuta. Vaikka Marttojen ohjeiden mukaan komeroita ei tarvitse jouluksi siivota, jollei aio viettää joulua komerossa, oltiin 1950- ja

  Minusta on kaiketi tullut eläkeläinen sen jälkeen kun olen ollut töistä pois pitkälti toistakymmentä vuotta. Kun työt loppuivat, en kertonut että olen eläkkeellä. Kerroin että jäin silloin ja silloin töistä pois. Eläkeläiseksi esittäytyminen olisi ollut karvaan kalkin juomista. Välillä eteen tuli lomake, johon oli pakko ruksata sana eläkeläinen. Eläkeläisalennukset kyllä käytin hyväkseni. Olin menossa Kumpulan maauimalaan lastenlasten kanssa. Pyysin kassalta kahta lasten lippua, yksi pääsisi ilmaiseksi ja minulle eläkeläislippua. ”Onko työeläkekortti?”, kysyi lippujenmyyjä ja vieläpä aika töykeästi. ”Ei kai minulla sellaista mukanani täällä ole ja sitä paitsi kai te nyt näette että olen eläkeläinen.” Vastaus oli tiukka: ”Ei sitä ulkonäöllä töitä tehdä”. Sain lastenlipun. Luulin että harmaantunut pää on hyvä todistus eläkeläisyydestä.   Ei se kyllä aina ole. Nykyinen presidentti on harmaampi kuin 86 vuotta täyttänyt mieheni. Eläkeläinen saa tehdä mitä vaan. Valvoa myöhään ja nukku

He eivät tiedä että me osaamme luistella, pelata jalkapalloa ja jääpalloa, heittää keihästä, juosta Cooperin testiä. Me osaamme tehdä joulukortteja. Me osaamme järjestää myyjäisiä, pitää kokouksia, neuloa ja virkata yhdessä, kokata yhteistoimin, laulaa moniäänisesti, jumpata, joogata, järjestää tapahtumia, opettaa suomen kieltä heille, joille se ei ole äidinkieli, jaksamme kuunnella tieteellisiä ja asiapitoisia esitelmiä ja syömme mielellämme yhdessä. Me haluaisimme organisoida tapaamisia ja järjestää tekemistä lapsille, nuorille, aikuisille ja ikäihmisille. Me jopa haluamme suojella Mätäjokea ja taata että joessa liikkuvat taimenet pääsevät kulkemaan esteettömästi. Heidän mielestään emme asu kaupunkiuudistusalueella, jolle pitäisi antaa lähiöavustusta liikuntapalvelujen parantamiseen. Mutta me tarvitsemme kipeästi rahaa Pitäjänmäen urheilukentän pukukopin korjaamiseen tai oikeastaan uuden rakentamiseen. Ja ennen kaikkea kenttää on hoidettava myös talvella. Pitäjänmäki-seura ja Pitäj