LM-Mummin maailma

Olin dementoituneen isän tytär vuosia sitten. Nyt olen muistisairaan miehen vaimo. Olen ollut sitä diagnostisoidusti kolme vuotta ja tosi asiassa kuukausia sitä ennen.  Olen samalla hoitokodissa eristyksissä olevan vanhuksen karanteerissa oleva vaimo. Kun vanhin tyttäreni aikanaan aloitti koulunkäyntinsä, ymmärsin, että nyt en enää voi vaikuttaa täysipainoisesti kaikkeen siihen mitä tyttäreni elämässä tapahtuu. Hän oli sitä ennen ollut perhepäivähoidossa ja leikkikouluissa. Yhden ja saman hoitajan kanssa pystyi puhumaan ja sopimaan monista asioista. Koulu eläisi omalla tavallaan ja lapseni sen mukana. Sama tunne hiipi mieleeni, kun lähdin kotiin hoivakodista, jonne mieheni rankan sairaalakierteen jälkeen oli sijoitettu. Psyykkinen toimintakyky ei enää antanut vaihtoehtoja. Sairaudentunnoton, levoton mies ei olisi selviytynyt kotona. Kerroin hoitavalla lääkärille kuulleeni naisesta, joka nukkui eteisessä patja poikittain oven edessä, ettei mies pääsisi lähtemään karkumatkal

-Mitä kuuluu? Miten korona? Oletko ollut karanteerissa? -Ihan hyvää, ei mitään erikoista, siinähän se. Näinhän puhelut tuttujen kesken tänä päivänä alkavat. Huomaan vastaavani, että ihan hyvää. Mutta kuuluko minulle oikeasti hyvää. Miestäni en ole hänen hoitokodissaan voinut käydä katsomassa kohta kolmeen viikkoon. Pitkäaikainen tuttavani, tyttäreni ystäväperheen miehen äiti on kuollut koronavirukseen, sukulaistyttö Kangasalla on altistunut virukselle. Istuin naistenpäivän konsertissa menehtyneet ystävän vieressä ja matkatkin teimme samalla henkilöautolla. Olen ollut hänen kanssaan ja monen muun yhdistystoverimme kanssa teatterissa kimppakyydillä kaksi päivää konsertin jälkeen ja päivää ennen kuin taudin oireet alkoivat hänellä. En edes osannut itse pelätä kun kannoin huolta teatterimatkalla mukana olleista. Huolta kantoi myös Helsingin kaupungin epidemiologinen toimisto. He pyysivät tiedot kaikista mukana olleista, soittivat kysyivät vointia ja ruokahuollosta, kerto

Soitan omalle terveysasemalle ja jään odottamaan takaisinsoittoa. Tavallisesti sairaanhoitaja soittaa parin kolmen tunnin päästä. Puhelin soikin kymmenen minuutin kuluttua. Selitän asiani ja minulta kysytään pääsetkö tulemaan 40 minuutin kuluttua. Nopea päässälasku: suihku, hiusten kuivaus, taksin tilaus, taksimatka. Kysyn onko myöhempää aikaa. Ei kun nämä päivystysajat pitää antaa järjestyksessä. Koskaan en ole tätä käytäntöä ymmärtänyt, mutta lupaan ehtiä paikalle. Lääkäri on etuajassa muutaman minuutin. Hän kuuntelee ”sairauskertomukseni”, tutkii ja määrää lisätutkimukseen, joka voidaan tehdä terveysasemalle heti. Hän pyytää että palaan tutkimuksen jälkeen vielä hänen vastaanotolleen. Kaikki sujuu joutuisasti ja saan avun. Mikä tärkeintä kuulen että ei ole kyse mistään vakavasta.   Jo puhelimessa hoitaja selitti, että terveysaseman ala-aulassa on henkilöt, joilta saa neuvot mihin mennä. Kaksi hoitajaa oli odottamassa. Toinen tuli tuulikaappiin kysymään olenko nuhainen, y