Yksin kaksin karanteerissa
-Mitä kuuluu? Miten korona? Oletko ollut karanteerissa?
-Ihan hyvää, ei mitään erikoista, siinähän se.
Näinhän puhelut tuttujen kesken tänä päivänä alkavat.
Huomaan vastaavani, että ihan hyvää.
Mutta kuuluko minulle oikeasti hyvää. Miestäni en ole
hänen hoitokodissaan voinut käydä katsomassa kohta kolmeen viikkoon.
Pitkäaikainen tuttavani, tyttäreni ystäväperheen miehen äiti on kuollut
koronavirukseen, sukulaistyttö Kangasalla on altistunut virukselle.
Istuin naistenpäivän konsertissa menehtyneet ystävän
vieressä ja matkatkin teimme samalla henkilöautolla. Olen ollut hänen kanssaan
ja monen muun yhdistystoverimme kanssa teatterissa kimppakyydillä kaksi päivää
konsertin jälkeen ja päivää ennen kuin taudin oireet alkoivat hänellä.
En edes osannut itse pelätä kun kannoin huolta
teatterimatkalla mukana olleista. Huolta kantoi myös Helsingin kaupungin
epidemiologinen toimisto. He pyysivät tiedot kaikista mukana olleista,
soittivat kysyivät vointia ja ruokahuollosta, kertoivat että kahden viikon
karanteeri on umpeutumassa seuraavana päivänä, mutta virallinen tieto
altistumisesta on annettava. Tieto karanteerista vahvistetaan vielä
kirjeellä.
Tässä vaiheessa oli jo kerrottu että taudin
leviämispolkuja ei selvitetä eikä testeihin pääse. Kumpikaan väite ei pitänyt
paikkaansa. Altistuneet selvitettiin ja yksi oireita epäillyt pääsi
välittömästi testiin, testitulos oli negatiivinen.
Niillä kahdella koululla, joissa Suomessa ensimmäisenä
oli altistumista ja karanteeria, on minun tai sisareni lastenlapsia. Mutta ei
sairastumisia!
Kaupassa olen käynyt tätä kirjoittaessa melkein kolme
viikkoa sitten.
Naapuristossa asuva, etätöitä tekevä tyttäreni käy kaupassa –
tänään hänellä oli omien ostostensa lisäksi viisi muutakin kassia. Hänen
ansiostaan meidän omassa ikäkaranteerissa olevien ei tarvitse rientää
puhdistettuun kauppaan aamukuudelta.
Menevälle mummulle yksin kököttely kotona ei ole pelkkää
hupia. Vaikka onhan nyt aikaa siivota siivouskomero, järjestää sukkahousut
denierien mukaan eri laatikoihin, pölyttää kirjat ja karsia turhat pois, käydä
läpi vaatevarastot, kutoa, lukea, katsoa tv-sarjoja, sekoittaa mielensä uutisten
jatkuvalla virralla. Epäilenpä että karanteeriaikojen päätyttyä kirpputoreille
ja keräyspisteisiin riittää tavaraa.
Nyt juomme kimppakahvit kahden maissa, katsomme yhdessä
Niskavuori-leffoja, ratkomme samoja kompakysymyksiä, muistelemme millainen oli
ensimmäinen automme, kerromme kevään ensimmäisistä merkeistä ja saapuneista
muuttolinnuista, mitä olemme lukeneet jne.
Kaikki tämä tapahtuu yhteisessä WhatsApp -ryhmässä. Olisi
olemassa monenlaisia tapoja pitää yhteyttä kuvankin kanssa, mutta opettelemme
nyt tätä ensin. Ei olisi puhelinkaupoilla arvannut miten paljon iloa on ns.
älypuhelimesta ja siitä että on jaksanut opetella uudenlaisia asioita – kiitos
tyttärien ja lastenlasten.
Uusi iso ilo on myös äänikirjoista. Ruokaa laittaessa ja
monia muita puuhia tehdessä, äänikirja viihdyttää tai sivistää riippuen siitä
mitä on valinnut runsaasta tarjonnasta. Innolla odotan ensi viikon joogatuntia etänä. Kissa-video-jumppa ilahduttaa kummasti heti aamutuimaan. Jumppaohjelmia löytyy niin paljon, ettei niitä edes kaikki ehdi seurata eikä tehdä.
Jutun otsikko: Matias, 5 v. soitti Pariisista, tuletteko
ukin kanssa meitä vastaan lentokentälle, toisena lauantaina kun tulemme yksin
kaksin Air Francen koneella Suomeen. Yksin = ilman vanhempia, kaksin = siskon
kanssa, Air Francen kone = pitää puhua ranskaa lentoemännille.
Karanteerissa en ole yksin vaan tuhansien muiden kanssa,
puhelin soi, viestejä vaihdetaan, mitä tarvitset kaupasta, voiko tuoda ruokaa,
haluatko kukkia.
Minun iki-ihana ystävä, terkkuja koko perheelle
VastaaPoista