Yksin kaksin karanteerissa


-Mitä kuuluu? Miten korona? Oletko ollut karanteerissa?
-Ihan hyvää, ei mitään erikoista, siinähän se.
Näinhän puhelut tuttujen kesken tänä päivänä alkavat. Huomaan vastaavani, että ihan hyvää.

Mutta kuuluko minulle oikeasti hyvää. Miestäni en ole hänen hoitokodissaan voinut käydä katsomassa kohta kolmeen viikkoon. Pitkäaikainen tuttavani, tyttäreni ystäväperheen miehen äiti on kuollut koronavirukseen, sukulaistyttö Kangasalla on altistunut virukselle.

Istuin naistenpäivän konsertissa menehtyneet ystävän vieressä ja matkatkin teimme samalla henkilöautolla. Olen ollut hänen kanssaan ja monen muun yhdistystoverimme kanssa teatterissa kimppakyydillä kaksi päivää konsertin jälkeen ja päivää ennen kuin taudin oireet alkoivat hänellä.

En edes osannut itse pelätä kun kannoin huolta teatterimatkalla mukana olleista. Huolta kantoi myös Helsingin kaupungin epidemiologinen toimisto. He pyysivät tiedot kaikista mukana olleista, soittivat kysyivät vointia ja ruokahuollosta, kertoivat että kahden viikon karanteeri on umpeutumassa seuraavana päivänä, mutta virallinen tieto altistumisesta on annettava. Tieto karanteerista vahvistetaan vielä kirjeellä. 

Tässä vaiheessa oli jo kerrottu että taudin leviämispolkuja ei selvitetä eikä testeihin pääse. Kumpikaan väite ei pitänyt paikkaansa. Altistuneet selvitettiin ja yksi oireita epäillyt pääsi välittömästi testiin, testitulos oli negatiivinen. 
Niillä kahdella koululla, joissa Suomessa ensimmäisenä oli altistumista ja karanteeria, on minun tai sisareni lastenlapsia. Mutta ei sairastumisia!
Kaupassa olen käynyt tätä kirjoittaessa melkein kolme viikkoa sitten. 

Naapuristossa asuva, etätöitä tekevä tyttäreni käy kaupassa – tänään hänellä oli omien ostostensa lisäksi viisi muutakin kassia. Hänen ansiostaan meidän omassa ikäkaranteerissa olevien ei tarvitse rientää puhdistettuun kauppaan aamukuudelta.  

Menevälle mummulle yksin kököttely kotona ei ole pelkkää hupia. Vaikka onhan nyt aikaa siivota siivouskomero, järjestää sukkahousut denierien mukaan eri laatikoihin, pölyttää kirjat ja karsia turhat pois, käydä läpi vaatevarastot, kutoa, lukea, katsoa tv-sarjoja, sekoittaa mielensä uutisten jatkuvalla virralla. Epäilenpä että karanteeriaikojen päätyttyä kirpputoreille ja keräyspisteisiin riittää tavaraa.

Nyt juomme kimppakahvit kahden maissa, katsomme yhdessä Niskavuori-leffoja, ratkomme samoja kompakysymyksiä, muistelemme millainen oli ensimmäinen automme, kerromme kevään ensimmäisistä merkeistä ja saapuneista muuttolinnuista, mitä olemme lukeneet jne.

Kaikki tämä tapahtuu yhteisessä WhatsApp -ryhmässä. Olisi olemassa monenlaisia tapoja pitää yhteyttä kuvankin kanssa, mutta opettelemme nyt tätä ensin. Ei olisi puhelinkaupoilla arvannut miten paljon iloa on ns. älypuhelimesta ja siitä että on jaksanut opetella uudenlaisia asioita – kiitos tyttärien ja lastenlasten.

Uusi iso ilo on myös äänikirjoista. Ruokaa laittaessa ja monia muita puuhia tehdessä, äänikirja viihdyttää tai sivistää riippuen siitä mitä on valinnut runsaasta tarjonnasta. Innolla odotan ensi viikon joogatuntia etänä. Kissa-video-jumppa ilahduttaa kummasti heti aamutuimaan. Jumppaohjelmia löytyy niin paljon, ettei niitä edes kaikki ehdi seurata eikä tehdä.  

Jutun otsikko: Matias, 5 v. soitti Pariisista, tuletteko ukin kanssa meitä vastaan lentokentälle, toisena lauantaina kun tulemme yksin kaksin Air Francen koneella Suomeen. Yksin = ilman vanhempia, kaksin = siskon kanssa, Air Francen kone = pitää puhua ranskaa lentoemännille.

Karanteerissa en ole yksin vaan tuhansien muiden kanssa, puhelin soi, viestejä vaihdetaan, mitä tarvitset kaupasta, voiko tuoda ruokaa, haluatko kukkia.

  Julkaistu Tanotorve -lehdessä 8.4.2020

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku