LM-Mummin maailma

Tuijotan lasittunein silmin tv-ruutua. Tuntuu että ääni, joka kertoo koronavirukseen kuolleiden määristä, tarkemmin missä sairaalapiirissä, oliko vanha vai nuori, tulisi hyvin kaukaa. Ihan kuin tieto ei koskettaisi minua. Mutta se koskettaa. Yksi virukseen menehtyneistä on yhdistystoverini, naapureitteni äiti ja anoppi, heidän lastensa mummi ja aika tuore isomummi. Tunnen hänen miehensä ja toisen poikansa. Olen tuntenut heidät kaikki vuosikausia, kymmeniä. Voin jakaa monen kanssa muiston iloisesta, ystävällisestä ja uteliaasta ihmisestä. Hän piti laulamisesta, oli aina innokas lähtemään teatteriin, näyttelyihin, museoon ja retkille. Silloin tällöin tapasimme lenkillä. Teatteriretkellämme näin hänet viimeisen kerran. Olimme tehneet matkan teatteriin kimppakyydillä eli meitä oli ollut sairastuneen kanssa monta henkilöä samassa bussissa. Kun tieto korona-tartunnasta tuli, oletin että nyt ei enää selvitetä kenen kanssa sairastunut on ollut tekemisissä eikä testeihinkään enä

Kahvilassa oli tarjolla hyvää passion-kakku. Tilasin cappuccinon ja kauramaitolatten. Olimme jo tottuneet poikkeamaan kahvilassa, joka oli lähellä terveysasemaa ja hammasteknikon vastaanottoa. Aluksi meitä oli ollut auttamassa ja tukemassa joku hoitohenkilökunnasta, nyt olin uskaltautunut EKG -keikalle kaksistaan mieheni kanssa. Olin perunut Tampereen matkani ja keskiviikko-illan teatteriliput. Korona-virus levisi ja olin varovainen. Nyt oli   hyvää aikaa käydä sydänfilmissä, ehkä sen avulla saisimme selvyyttä siihen miksi mieheni hengästyminen oli lisääntynyt kaiken aikaa. Keuhko-kuvakaan ei tuonut selkeyttä tilanteeseen. Kahvilassa käynnin jälkeen teimme vielä pienen kävelylenkin. Olin mielissäni kun olin saanut labra-asiat hoidettua. Parin päivän päästä 13.3. sain Hoivakodista postia: ”Haluamme tehdä kaikkemme asukkaidemme turvallisuuden varmistamiseksi ja siksi olemme päivittäneet vierailukäytäntöjä. Haluamme rajoittaa vierailuja kotiimme. Ainoastaan saattohoitoon tai asu

Join tänään iltapäivällä klo 14 kahvit kakkupalan kera yli kymmenen kaverini kanssa. Emme rikkoneet lakeja emmekä suosituksia. Jokainen nautti kahvit – useimmat yksin – kotonaan, mutta laitoimme whatsappiin kuvan kahvimukistamme ja kerroimme minkä kera kahvi tuli nautittua. Perustin virallisena karanteerin alkamispäivänä whatsapp-ryhmän johon kutsuin Pitäjänmäen Eläkkeensaajia, jotka käyttävät whastappia. Haastoin eilen kaikki ulkoilemaan vähintään puoli tuntia ja tänään juomaan kimppakahvit. Meillä on ollut jo pari vuotta neljän ystäväni kanssa Hoivarinki -ryhmä whatsappissa. Ryhmään pitää kertoa ennen kello kymmentä mitä kuuluu. Useimmiten kommentoimme säätä, kerromme mitä aiomme tehdä tai otamme kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaa. Tärkeintä on, että näin tiedämme   ystävien asioiden olevan kohdallaan. Välillä meillä on asiaa toisillemme pitkin päivääkin. Meillä on suunnitelma sen varalle, jos joku meistä ei lähetäkään aamuviestiä. On soittovuorot ja suunnitelma

Kun jäin eläkkeelle toistakymmentä vuotta sitten, opin nopeasti että minun ei pidä olla vanhana terve vaan toimintakykyinen. Eli pystyn hoitamaan kotini itse, siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupassa, laitan ruokaa. Vähitellen ymmärsin että toimintakyvyn säilyminen edellyttää terveellistä ravintoa, hyvää unta, riittävää liikuntaa, kulttuurin harrastamista, aivojen jumppaamista.  Senkin opin että vanhuus oikeastaan alkaa vasta yli 80-vuotiaana. Vuosi vuodelta tuntui että vanhuuden ikäraja siirtyi aina vain eteenpäin, joten en ole missään vaiheessa ymmärtänyt että olen vanhus. Nyt tiedän, että olen. Olen yli 70-vuotias ja olen valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Maanantain määräysten mukaan minun pitää olla kotona. Kaupassa saan piipahtaa ja käydä ulkoilemassa – mieluummin metsässä jossa ei ole muita. Päivän kävelylenkillä näin useita muitakin vanhuksia täyttämässä uutta kansalaisvelvollisuutta: ulkoilemassa ja metsässä. Kotini lähellä olevalla Komendantinmäellä on harvoin oll

Kaikki alkoi kun piti lähteä teatterimatkalle Tampereelle. Päivät ystävien ja sisaren kanssa ja teatteria kolmena iltana peräkkäin. Mutta nuorimman lapsenlapsen koulussa osa oppilaista oli ollut karanteerissa toista viikkoa ja Kangasalla sukulaistyttö ensin saamassa etäopetusta kotiin ja sitten karanteerissa. Korona-karanteerissa virallisen tiedon karanteeristaan saanut ei saa poistua kotoa kuin pienelle ulkoilurupeamalle. Läksyt saa kotiin sähköisesti. Muu perhe saa elää normaalisti. Äiti saa lähteä kuratoimaan kouluille ja isä pitämään huolta että junissa kaikki on kohdallaan ja pikkusisko omaan kouluunsa. Lähteäkö tai ei? Päädyin etten lähde ja sitten jo kiirikin tieto että isot yleisötilaisuudet pitää peruuttaa. Teatteri toisensa jälkeen kertoi että tänä keväänä ei enää näytellä, uimahallit suljettiin, urheilutapahtumat peruutettiin, kokouksista ilmoitettiin että ne siirretään hamaan tulevaisuuteen, kirkko sulki ulkopuolisilta käyttäjiltä ovensa. Pyyhekumilla oli kä

Millaista on kasvaa kodissa, jonka olohuoneessa ei ollut virtahepo, vaan sinivalas. Tätä pohtii Paavo Westerberg kirjoittamassaan ja ohjaamassaan näytelmässä Sinivalas. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä hienossa Kati Lukan luomassa lavastuksessa näemme sinivalaan monissa eri muodoissa. Omassa tärkeässä roolissa on näytelmässä myös Ville Seppäsen video- ja äänisuunnittelu. Näytelmän keskeisenä elementtinä on saari, jossa Anna (vakuuttava Elena Leeve) viettää 35-vuotissyntymäpäiväänsä isänsä, miehensä, sisarpuolensa ja neljän velipuolensa kanssa. Paikalle saapuvat myös mökkinaapuri ja kirjailija. Kaiken taustalla on Annan ja kaikkien muidenkin äiti, joka on kuollut muutama vuosi sitten. Saari ei liiku ja valas tarvitaan, jotta päästään Raamatusta tuttuun kertomukseen Joonaasta, joka joutui valaan vatsaan ja pelastui sieltä. Näytelmässä on paljon eri elementtejä ja muuttuvia osia. Välillä tuntui että isolle näyttämöllekin ehkä vähän liiankin paljon.   Paavo Westerber

Ryhmäteatterin Usko, toivo ja huijaus on raju sukellus tämän päivän perhe- ja työelämään, digitalisaatioon, markkinointiin brändäyksineen kaikkineen. Veera Tyhtilä on rakentanut näytelmänsä psykopaatteja tutkineen psykiatri Hannu Lauerman teoksen Usko, toivo ja huijaus pohjalta. Perheen äiti Sissi (ihmismielen ääripäät hienosti hallitseva Minna Suuronen) saa työstään potkut ja hän on kuitenkin mielestään antanut työlleen kaikkensa. Perheen isä Miksu on freelancer valokuvaaja, joka haaveilee kaupunki-eräoppaan töistä (hellyttävä Robin Svartström pyjamassaan ja villasukissaan).  Perheen murrosikäinen tytär Tille (raikas ja taitava Jutta Järvinen) yrittää rakentaa suhdetta vanhempiinsa – eikä päinvastoin, miten yleensä pitäisi olla. Äidin potkujen myötä vanhemmat ovat tuuliajolla, kunnes heidän silmiinsä osuu tieto Yazz Donausta – miehestä joka tarjoaa aivan uudenlaiset mahdollisuudet yrittämiseen ja koko elämään. Santtu Karvonen valloittaa katsojan mielen epämiellyttävänä tyy