LM-Mummin maailma

Tuleva lukiolainen ei tiennyt mitä tarkoittaa sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”.  Tänä kesänä on mainio tilaisuus nähdä ja kuulla tulkinta asiasta ensimmäistä kertaa tai kerrata vanhoja mielikuviaan. Ryhmäteatterin väki on ohjaaja Juha Kukkosen johdolla päättänyt tarjota katsojille uudenlaisen tulkinnan Miguel de  Cervantesin kirjoittamasta Don Quijoten elämäntarinasta. Don Quijote on lukenut läjäpäin ritariromaaneja, että hän olettaa itsensäkin olevansa ritari. Ja ritarihan tarvitsee rekilleen mukaansa aseenkantajan. Tästä kaikki alkoi Hyvän omantunnon linnakkeen muurien  suojissa. Ennen kuin näyttelijät (Robin Svartström, Santtu Karvonen, Jesse Gyllenbögel, Peta Lähde, Pihla Penttinen ja Viila Virtanen) muuntautuivat Don Quijoten tarinan henkilöiksi, he kertoivat noudattavansa esityksessä tragikoomillisen transformaation periaatteita. Välillä ja etenkin näytelmän alussa näyttelijät olivat lavalla omina itsenään ja vasta kumisevan rummun käskiessä he heittäytyivät rooleihinsa

Järvenpään kesäteatterin Onnen maa on kesäteatteria parhaimmillaan: Vanhaistenkylän kartanon vanhat rakennukset ja miljöö, Tuusulanjärven laineet, valoisa kesäkuun ilta, tarina elämänmenosta Suomen maaseudulla 1960-luvun alussa.   Markku Pölösen Onnen maa keräsi 1993 elokuvateattereissa vaatimattomat 15 000 katsojaa. Kun elokuva esitettiin televisiossa, oli katsojia yli miljoona. Uusintaesitys 1995 keräsi 700 000 katsojaa ja vuoden 1998 uusinta yli 800 000 katsojaa. Vuoden 1994 Jussi-gaalassa Onnen maa palkittiin parhaana elokuvana ja Markku Pölönen sai palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta. Muitakin palkintoja elokuvalle sateli. Olen katsonut elokuvan tallenteesta lukuisia kertoja. Onnen maata on esitetty vuosien saatossa monissa kesäteattereissa. Järvenpään kesäteatteri on saanut ohjaajaksi musiikkiteatterin taiturin Reetta Ristimäen. Ja katsojat saavat ihailtavakseen soljuvan, hauskan, taidokkaan ja mieltä lämmittävän esityksen. Musiikilla on hyvin keskeinen osa esityksessä.

Uskomaton teatteriesitys. Näin luonnehdin Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä näkemääni näytelmää Eichmann – Mistä yö alkaa. Näytelmän on kirjoittanut italialainen Stefano Massini. Näytelmässä filosofi Hannah Arendt ja natsijohtaja Adolf Eichmann keskustelevat natsien toimeksi panemista juutalaisten joukkomurhista. Hannah Arendt oli seuraamassa kesällä 1961 Eichmannia vastaan nostettuja oikeudenistuntoja Jerusalemissa New Yorker -lehden kirjeenvaihtajana. Argentiinaan paennut Eichmann pidätettiin Argentiinassa toukokuussa 1960.    Näytelmässä käyty keskustelu on kuvitteellinen. Eichmann ja Arendt eivät tavanneet kasvokkain. Seela Sella Arendtina ja Timo Torikka Eichmannina käyvät näyttämöllä kiivasta vuoropuhelua. Eichmann kokee vain täyttäneensä velvollisuutensa. Hän ei missään nimessä ole omasta mielestään syyllistynyt kammoksuttaviin tekoihin ja hänelle on täysin vierasta ajatus, että hänen toimintansa kumpuaisi ihmisessä olevasta pahuudesta. Ohjaaja Kari Paukkunen, j

Oikeusvaltio Espoo on Espoon && teatterin matka juurille. Espoon teatteri perustettiin vuonna 1988. Oman julistuksensa mukaan sen ohjelmisto rakentuu omasta tuotannosta, yhteistuotannoista sekä koti- ja ulkomaisista vierailuesityksistä. Vierailulle kutsutaan valikoidusti kotimaan huippuesityksiä ja mielenkiintoisimpia avauksia maailmalta.   Näytelmän kirjoittaja Antti Hietala on lukenut ahkerasti Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden pöytäkirjoja. Niissä on läpileikkaus espoolaisten elämästä: on pahoinpitelyjä, kavalluksia, avioeroja, tappeluita, mustasukkaisuusmurhia, lähestymiskieltoja, näpistyksiä. Näistä meille kertovat Erik Söderblomin ohjaamassa ja näyttämötilan luoneessa esityksessä niin ammattinäyttelijät kuin avoimella haulla mukaan päässeet harrastajat. Niin luontevasti ja taitavasti kokonaisuus soljuu eteenpäin, ettei ole minkäänlaista syytä miettiä mikä on kunkin esiintyjän tausta. Tärkeintä ovat tapaukset ja kertomukset, jotka he vyöryttävät katsojan silmiin ja tajunt

Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä saa Forever Young -musiikkikomediassa vahvistusta väitteelle, että tiikeri ei pääse raidoistaan. Esityksessä Arena-näyttämö on muutettu näyttelijöiden ja tanssijoiden vanhainkodiksi. Ja mitäpä muuta vanhainkodin asukkaat haluaisivat tehdä kuin esiintyä. Kodin johtajatar (Vappu Nalbantoglu) ei paljon piittaa asukkiensa harrastuksista, riittää kun hän saa esitellä omia avujaan vetäessään jumppatuokiota asukkaille. Onhan se kliseistä kun alaikäiset näyttelijät esittävät ”puolihöperöisiä” vanhainkodin asukkeja kaikkine kommervenkkeineen ja hassutuksineen. Olen seurannut vuosia hoitokoti-elämää ja Arena-näyttämöllä meno oli juuri sellaista mitä olen monta kertaa nähnyt ja kokenut. Heikki Sankari on ohjannut Erik Gedeonin – ensi-ilta ollut jo vuonna 2010 – näytelmästä hauskan esityksen, jonka kantavana voimana on näyttelijäjoukon esittämä musiikki. Pianisti Tuomas Kesälän johdolla siirrytään laulusta toiseen. Kaiken kruunaa Mikko Vihman potp

Helsingin Kaupunginteatterin ilmasta rahaa on oppitunti Kelan etujen huijaamisesta. Mikko Laine (Pekka Strang) on menettänyt työpaikkansa kaksi vuotta sitten, mutta antaa vaimonsa (Raili Raitala) päivästä toiseen ymmärtää että hän lähtee töihin. Työstähän sekin käy kun pyörittää avustusten hakemisverkostoa. Hakijoina ovat myös hänen haamuvuokralaisensa. Kaikki pyörii suunnitelmien mukaan, kunnas Laineen oven takana seisoo yhtenä aamuna Kelan tarkastaja (Emilia Sinisalo). Hän haluaa tavata Laineen vuokralaisen. Alkaa melkoinen sotkujen selvittely. Avuksi Laine ”pakottaa” oikean vuokralaisensa (Janne Kataja) ja Erkki-sedän (Kai Lahdesmäki) osallistumaan jälkiensä peittämiseen. Jotta meno äityisi vielä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi tarvitaan lavalle vielä Heidi Herala, Helena Haaranen ja Sanna Saarijärvi. Vauhdikkaan farssin salaisuuksia ovat nopeat käänteet ja heiluvat ovet. Ovia suurella näyttämöllä Antti Mattilan lavastamassa tilavassa olohuoneessa riittää. Ohjaaja Sari Siikander

Uuteen nousuun – laman lasten elämä ja teot helsinkiläisessä Q-teatterissa on ravisuttava esitys. Esityksen käsiohjelmassa kerrotaan että Juho Mantere ja Anna Brotkin ryhtyivät muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan lama-ajan Suomessa 1990-luvun alkuvuosina. Hyvinkäällä asuneet 1987 syntyneet käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat oivallisesti kaivaneet esiin kaiken olennaisen ensin omista muistoistaan ja kokemuksistaan ja laventaneet sen ympäröivän maailman todellisuuteen. Kaikesta tästä Mantere ja Brotkin käsikirjoittivat yhdessä näytelmän, jonka Mantere ohjasi.  Näytelmässä neljä nelikymppistä (Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen) on päätynyt muistelemaan kouluaikojaan entisen koulunsa jumppasaliin. Alkaa hurja ja huikea matka vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin. Oma mielikuvani 1990-luvun lamasta koostuu työelämään liittyvistä asioista. Teimme Päiväopistoa –   ohjelmia työttömille ja ohjelmia työttömyydestä. Ohjelmat esitettiin arkipäivisin iltapäivä

Rautavaara – ihminen ja ikoni – näytelmän kantaesitys oli viime syksynä Riihimäen teatterissa. Näin esityksen Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa. Ilahduttavaa kun teattereiden yhteistyö kukoistaa. Esityksessä lavalla on vain yksi näyttelijä Timo Ruuskanen. Esityksessä on paljon kuvia Rautavaarasta ja hänen musiikkiaan kuullaan sekä näyttelijän että laulajan itsensä esittämänä. Timo Ruuskanen on kirjoittanut tarinan ihailemastaan muusikosta, filmitähdestä ja huippu-urheilijasta. Ohjaajana ja dramaturgisena apuna on ollut Olka Horila. Ruuskanen piti itsestään selvänä että hän on ainoa mahdollinen henkilö esittämään Rautavaaraa. He molemmat ovat 188 senttiä pitkiä ja painavat yhtä paljon. Katsojan on tässä asiassa helppo olla samaa mieltä näyttelijä-kirjoittajan kanssa.      Tapio Rautavaaran (1915-1979) ankea ja köyhä lapsuus ”punakaartilaisen kakarana” on koskettanut Ruuskasta ja koskettaa myös katsojaa. Rautavaara on ollut selviytyjä lapsesta saakka. Hän ei unohtanut taustaansa

Tampereen Työväen Teatterin Frida on musiikkipitoinen näytelmä meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon elämästä ja etenkin hänen rakkaudestaan omana aikanaan jo kuuluisuutta saavuttaneeseen taiteilija Diego Riveraan. Näytelmän on kirjoittanut ja ohjannut Anne Rautiainen, palkittu ja monipuolinen teatterin tekijä. Hän on erityisesti perehtynyt tanssi- ja nukketeatteriin. Fridana on näytelmässä Elsa Saisio ja Riverana Pentti Helin. Vaikka Frida ei ole musikaali, ryhdyin alusta asti vertaamaan esitystä Tampereen Työväen Teatterin unohtumattomiin musikaaleihin: Anna Liisa, Billy Elliot, Kinky Boots, Tytöt 1918, Vuonna 85. Vimmaa ja voimaa, menoa ja meininkiä, koskettavia tarinoita. Lapsuudesta tai pikemminkin teinivuosilta ovat peräisin häivähdyksenomaiset muistikuvat opereteista: Erämaan laulu, Hawaijin kukka, Mustalaisruhtinatar. Naapuriteatterin West Side Story on huikeimpia kokemuksia kotikaupungin teatteritarjonnasta. Ja nyt Frida, näytelmä – ”melkein musikaali”. Frida Kahlo (190

Helsingin Kaupunginteatterin Jerusalem hätkähdyttää, hämmästyttää ja ihastuttaa. Näyttämöllä on suuri punainen Pyhän Yrjön risti ja sen katveesta astuu esille enkelisiipinen keijukainen laulaen Jerusalem-hymniä.  Alkamassa on moderniksi klassikoksi luokiteltu vuonna 2009 Lontoossa ensi-iltansa saanut Jez Butterworthin kirjoittama ja Pasi Lampelan ohjaama näytelmä. Alun herkän hetken jälkeen näyttämöllä alkaa melkomoinen meno. Entinen surmanajaja Johnny ”Rooster” Byron (Santeri Kinnunen) on uransa päätyttyä leiriytynyt maalaiskylän kupeeseen, omaan metsäänsä, oikeasti kunnan omistamaan. Kunta haluaa rakentaa alueelle loistoasuntoja ja Byron on saanut muuttokäskyn toisensa jälkeen. Ränsistynyt ja sekava pihapiiri vetää puoleensa etenkin seudun teinejä. Tarjolla on alkoholia, huumeita, mahtavia bileitä ja Byronin hurjia tarinoita. Pihapiirissä lojuvat myös wannabe-dj (Markus Järvenpää) ja muistisairautta poteva professori (Joachim Wigelius). Välillä Byronin seuraan hakeutuu myös pubin

Suomen Kansallisteatterin isolla näyttämöllä nähtävä näytelmä ”Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin” on hyvin merkittävä. Elina Hirvonen on yhdessä Ujuni Ahmedin kanssa muokannut Ujunin elämästä ensin kirjan ja sitten ohjaaja Satu Linnapuomi on dramatisoinut tekstin ja ohjannut siitä koskettavan näytelmän.   Näytelmä on ravisteleva kertomus naisesta, joka on muuttanut Somaliasta Mogadishusta kolmevuotiaana Suomeen. Tie ihmisoikeusvaikuttajaksi, joka on organisoinut kansalaisaloitteen, jossa vaadittiin selkeämpää lakia tyttöjen sukuelinten silpomisen kieltämiseksi ja PENin (kirjailijoiden kansainvälinen sananvapausjärjestö) sananvapauspalkinnon saajaksi on ollut monipolvinen. Somaliasta kotoisin oleva tytöt elävät rankkaa kaksoiselämää. Perhepiirissä pitäisi elää niin kuin Somaliassa on eletty ja mieli palaa kuitenkin samanlaiseen elämään mitä koulutoverit ja muut ympärillä olevat nuoret elävät. Tyttöjä vahditaan ja heiltä vaaditaan Somali-yhteisöissä paljon enemmän kuin pojil