Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on huhtikuu, 2015.

Kun suru kätketään

Kuva
Kuva on isoäitini Aleksandra Kivisen hautajaisista Nokialla huhtikuussa 1939. Aleksandra oli kuollessaan 47-vuotias. Vasemmalla on hänen kaksi sisartaan ja sen jälkeen tyttäret Sirkka, Kerttu, Maija ja Alli sekä kaksi veljeä. Nuorin tyttäristä Maija on vasta 14-vuotias, äitini Sirkka 19-vuotias. Naisilla on kasvoillaan musta huntu, joka siirrettiin pään taakse hautajaisten jälkeen. Lähiomaiset pitivät mustia vaatteita ja suruhuntua useampia viikkoja. Näin läheiset tiesivät että perheessä on joku kuollut. Miehillä oli takissaan surunapit vielä minun nuoruudessani. Nyt emme paljon kuolemista keskustele. Tapaan tuttuja ja he kysyvät mitä kuuluu. Vastaan että ihan hyvää. Tapoihin ei vain enää kuulu kertoa että veljeni ja kuollut ja hänen hautajaisensa ovat parin viikon päästä. Sairauksista keskustelemme - liikaakin. Moni kertoo että he tapaavat nuoruuden ystävien tai koulutovereiden kanssa ehdolla että sairauksista kertominen on kiellettyä. Muuten ei parin tunnin tapaamisen aikana

Ei enää koskaan

Kuva
Heikin päivänä ensi tammikuussa en enää pohdi soitanko Pirkkalaan aamu- vai iltapäivällä. Samana päivänä hoitui nimi- ja syntymäpäiväonnittelut veljelle. Voin vain sytyttää kynttilän, katsella valokuvia ja muistella mitä kaikkea olemme yhdessä kokeneet.  Hessu olisi vain hymähtänyt kun olisi kuullut että sisaret joivat iltapiirakan kanssa Veltinsin alkoholitonta olutta.   Ohranjyvässä veli olisi tuonut pöytään oikeaa olutta. 

Mummilan keittiössä

Sirkan baari menee puolen tunnin kuluttua kiinni. Kun tämä ilmoitus oli kuultu, siirtyi viimeinenkin keskustelija tai tv:n katsoja, ruokapöytään. Äitini oli pitänyt baariaan auki klo 12:sta asti. Väki = isä, lapset, heidän puolisonsa, poika- ja tyttöystävät, setä, täti ja yksi lapsenlapsi olivat valuneet sunnuntaina paikalle riennoistaan vähitellen, mutta nälkäisinä.  Kotonahan asuivat vain isäni ja äitini. Puolelta päivin tuli aina syömään äitini sisaren leskeksi jäänyt puoliso. Taskussa oli pihlajamarja-karkkipussi. Sen sai paikalla ollut nuorimmainen. Monta vuotta hän oli pikkusiskomme, kunnes karkkipussin saajaksi tulin vanhin tyttäreni. Muut tulivat paikalle sitten kun kavereitten luota ehti, suunnistuskilpailut olivat päättyneet, treenit ohi tai non-stop-elokuvat nähty. Erityisesti kaikki pitivät äitini paistamista pienistä lätyistä (tamperelaisittan). Oli siinä paistamista kun syöjiä oli pitkälti toistakymmentä. Nyt minä olen tämä isoäiti joka ruokkii väkeä. Onneksi

Ihan pihalla

Bussissa keskusteli kaksi naista vaaleista. Toinen oli syntyperäinen suomalainen ja toinen ilmeisesti Thaimaasta kotoisin. Kummallakin oli ääni oikeus. Thaimaalainen, pienen pojan äiti oli ylpeä siitä että hän voi äänestää ja oli selkeästi tietoinen mitä äänestäisi. Nuorempi nainen kertoi että näistä asioista on kyllä yläasteella ja lukiossa puhuttu, mutta sanoi olevansa politiikan ja vaalien suhteen "ihan pihalla". Perusteluna hämmennykselle oli ajatus ettei siellä eduskunnassa kuitenkaan yksi edustaja voi yksinään mitään asioita ajaa. Niinhän se on ja nyt on nähty ja koettu sekin, että joukollakaan ei oikein tahdo syntyä mitään. Konkreettisin kosketukseni vaalitaisteluun on peräisin pääsiäislauantailta Turun kävelykadulta. Siellä oli ritirinnan pienen pieniä puolueitten vaalikojuja ja väkeä kohtalaisen paljon. Siinä seisoivat sekaisin kokoomuslaiset, persut, demarit ja vasemmistolaiset sekä kepulaiset. Kummallinen hajurako oli kristillisiin. Kun olin eduskuntavaaleiss

Joutilasta elämää

Kuva
Miten minä voin nauttia päivästä jolloin ei saa mitään aikaan. Pelkästään kävelystä Turun keskustassa on kertynyt 10 000 askelta. Kävelykadulla oli hauska seurata vaalipuuhaa. Keskustelijat eli äänestäjät olivat selkeästi iäkkäämpää väkeä. Varsinais-Suomen ehdokkaiden esitteissä ei elkeläisistä juuri puhuta.  Taidemuseossa oli esilla Ellen Thesleffin töitä ja mielenkiintoinen näyttely Sadan vuoden kuvia - suomalaista taidetta 1800-luvulta vuoteen 1914.  On syöty Pippurimyllyssä ja Dennis Pizzeriassa, ostettu Enskalle ulkoilutakki ja minulle neuletakki, olen lukenut Suomen Kuvalehden ja Hesarin Kuukausiliitteen ja nauttinut hotellihuoneen näkymistä Aurajoelle.  Turkulaiset ovat muistaneet ja sitten unohtaneet laatan ulkonäöstä päätellen toveri Leninin piipahduksen. 

Kukkien voima

Kuva
Vaikka taivas oli harmaa ja tuuli tuiversi, tuli keväinen olo Turussa kävelysillalla, jota pitkin ylitimme Aurajoen. Kukat loistiva pitkälle ja mikä oivallus: keltainen puistonpenkki. 

Tämä on ihanaa

Kuva
Kun takatalvi saapui Helsingin Pitäjänmäkeen, minä monien muiden mukana oli hieman harmissani ja hämmentynyt. Olin jo ollut liikkeellä uusissa kiiltävissä herrainkengissä - matalakantaisissa nauhakengissä. Nyt piti sitten lähteä Neulekerhoonkiin saappaat jalassa. Lunta tuli vain lisää ja lisää. Kotitiemme oli minun mielestäni niin tukossa että en kuvitellut edes yrittäväni 65 metrin matkan ylittämistä autolla, jossa on kesärenkaat. MUTTA ONNEKSI tiistaina aamupäivällä aura tuli ja nujersi lumet eli siirsi ne kasaan pihatiemme perukoille - tosiasiassa kotirappustemme lähelle. Kameran kanssa ehdin paikalle vasta kun aura oli tulossa tekemään jälkitöitä. Viime talvena jolloin lunta ei satanut juuri lainkaan, sukulaistyttö oli vakaasti sitä mieltä että lumen vähyys johtui siitä että olimme jo marraskuussa maksaneet urakkahinnan talven lumitöistä huoltoyhtiölle. Silloin heille riitti kaksi keikkaa. Tänä talvena on samalla rahalla saanut jo 7 keikkaa. Ilo siitä ettei tarvitse huol