LM-Mummin maailma

 Velvollisuus vai rakkaus? Kolme vuotta nämä kaksi tunnetta ovat kamppailleet mielessäni. Menenkö tapaamaan miestäni hoitokotiin vai asetanko oman hyvinvointini etusijalle. En ole vaimo, joka käy miehensä luona joka päivä. Minun kuuluisi tehdä niin, viedä pastilleja, suklaata, hedelmiä. Huolehtia ja hoivata häntä. Ylipäätään olenko ihan varma että hänen paikkansa on hoitokodissa eikä kotona. Jokainenhan tietää että hoitopaikkaa ei saa millään ja että naapurin mieskin kävi syöttämässä vaimoaan viisi vuotta joka päivä.    Miksi täytyy selittää ja selostaa, että hän on niin pahasti muistisairas, ettei hän voi olla kotona. Eikä hän ole saanut paikkaa sen takia että olisin vaatinut, käräjöinyt. Asiantuntijat päätyivät ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Kun oman asuinalueen sosiaalityöntekijä ryhtyi hoitamaan asiaa, oli hoitopaikka tiedossa kolmessa päivässä. Tutustuimme paikkaan, totesimme että tämä on hyvä ja lähellä kotiamme/kotiani. Mieheni sopeutuminen uusiin oloihin oli vaikeaa. T

  Jouluaatto alkoi perheessämme Tammelassa ani varhain. Äiti herätteli lapset jo ennen seitsemää. Ensimmäinen työ oli lakanoiden vaihto. Lakanoita ja muutakaan liinavaatepyykkiä ei talvella juuri pesty. Puhtaat lakanat olivat joulun perinne – Sirkka-äidin   mielestä. Lapset olisivat mielellään nukkuneet pitempään ja nukkuneet joulunpyhätkin likaisilla lakanoilla.   Kun kaurapuuro oli syöty, lähtivät isä ja pojat ostamaan joulukuusta Tammelan torilta. Pekka oli sen verran lainkuuliainen kansalainen, ettei hän lähtenyt kuusivarkaisiin lähimetsään. Joulun alla aina kerrottiin, että kaupunki on palkannut vahteja nappaamaan kiinni kuusivarkaita. Ennen vieraiden tuloa iltapäivällä isä ja lapset kävivät saunassa. Äiti ei sinne ruoanlaittokiireiltään ehtinyt.   Joulun valmistelut oli aloitettu jo viikkoja aikaisemmin. Joulusiivousta oli tehty pitkin joulukuuta. Vaikka Marttojen ohjeiden mukaan komeroita ei tarvitse jouluksi siivota, jollei aio viettää joulua komerossa, oltiin 1950- ja

  Minusta on kaiketi tullut eläkeläinen sen jälkeen kun olen ollut töistä pois pitkälti toistakymmentä vuotta. Kun työt loppuivat, en kertonut että olen eläkkeellä. Kerroin että jäin silloin ja silloin töistä pois. Eläkeläiseksi esittäytyminen olisi ollut karvaan kalkin juomista. Välillä eteen tuli lomake, johon oli pakko ruksata sana eläkeläinen. Eläkeläisalennukset kyllä käytin hyväkseni. Olin menossa Kumpulan maauimalaan lastenlasten kanssa. Pyysin kassalta kahta lasten lippua, yksi pääsisi ilmaiseksi ja minulle eläkeläislippua. ”Onko työeläkekortti?”, kysyi lippujenmyyjä ja vieläpä aika töykeästi. ”Ei kai minulla sellaista mukanani täällä ole ja sitä paitsi kai te nyt näette että olen eläkeläinen.” Vastaus oli tiukka: ”Ei sitä ulkonäöllä töitä tehdä”. Sain lastenlipun. Luulin että harmaantunut pää on hyvä todistus eläkeläisyydestä.   Ei se kyllä aina ole. Nykyinen presidentti on harmaampi kuin 86 vuotta täyttänyt mieheni. Eläkeläinen saa tehdä mitä vaan. Valvoa myöhään ja nukku

He eivät tiedä että me osaamme luistella, pelata jalkapalloa ja jääpalloa, heittää keihästä, juosta Cooperin testiä. Me osaamme tehdä joulukortteja. Me osaamme järjestää myyjäisiä, pitää kokouksia, neuloa ja virkata yhdessä, kokata yhteistoimin, laulaa moniäänisesti, jumpata, joogata, järjestää tapahtumia, opettaa suomen kieltä heille, joille se ei ole äidinkieli, jaksamme kuunnella tieteellisiä ja asiapitoisia esitelmiä ja syömme mielellämme yhdessä. Me haluaisimme organisoida tapaamisia ja järjestää tekemistä lapsille, nuorille, aikuisille ja ikäihmisille. Me jopa haluamme suojella Mätäjokea ja taata että joessa liikkuvat taimenet pääsevät kulkemaan esteettömästi. Heidän mielestään emme asu kaupunkiuudistusalueella, jolle pitäisi antaa lähiöavustusta liikuntapalvelujen parantamiseen. Mutta me tarvitsemme kipeästi rahaa Pitäjänmäen urheilukentän pukukopin korjaamiseen tai oikeastaan uuden rakentamiseen. Ja ennen kaikkea kenttää on hoidettava myös talvella. Pitäjänmäki-seura ja Pitäj

 Once -musikaali hurmaa ja ihastuttaa helsinkiläisessä Lilla Teaternissa. Mikä meno, mikä meininki?, on pakko huudahtaa. Näyttämöllä on 12 muusikkoa, jotka vaihtavat alinomaa instrumentteja ja irlantilaismusiikin soittamisen ohessa ja lomassa tanssivat ja laulavat. Musikaalien tavanomainen rakkaustarinakin on mukana, mutta se saavatko päähenkilöt tsekkiläinen maahanmuuttaja (Emma Klingenberg) ja irlantilainen katusoittaja (Tuukka Leppänen) toisensa on saman tekevää, yhteen hitsattu esitys kaikkine tekijöineen on pääasia. Lilla Teaternin uusi johtaja Jacob Höglund on kertonut, että hän haluaisi tehdä teatterista pienten musikaalien esittäjien. Once on ensimmäinen Höglundin ohjaama musikaali, myös koreografia on hänen käsialaansa.   Musikaalin on kirjoittanut Edna Walsh, musiikin tekijöinä Glen Hansard ja Markéta Irglová. Tekstin on kääntänyt Annina Enckell ja laulut Topias Zilliacus. Musikaali perustuu irlantilaisen John Carneyn käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaan vuodelta 2007.

En voi olla erilainen nuori – enää. Niinpä olen päättänyt ryhtyä erilaiseksi mummiksi, isoäidiksi, isoisoäidiksi, äidiksi, vaimoksi, kaveriksi, vanhukseksi. Ihan miksi vaan. En enää päivittele Raidejokeria, sen tarpeellisuutta tai rakennustöiden aiheuttamia häiriöitä. En ihmettele Tampereella mihin siellä tarvitaan ratikkaa. En hämmästele miksi Pitäjänmäentien ja radan väliin rakennetaan korkeita kerrostaloja. Tyytyväisellä mielellä ihastelen kun ns. täydennysrakentamista tulee kaikkialle. Iloitsen jokaisesta metsän lämpäreestä, joka säästetään tehorakentamiselta. Etenkin Pajamäen metsän säilymiseltä.   En paheksu nuoria jotka keskustelevat kovaäänisesti keskenään ja täyttävät koko kadun, niin että minun pitää siirtyä rotvallin toiselle puolelle eli usein ajotielle. Kuuntelen tyytyväisenä mitä kanssamatkustajallani on asiaa ystävälleen eikä häiritse sekään että soittaja varmuuden vuoksi puhuu kovalla äänellä, jotta puhe kantautuu kuulijalle junasta tai bussista.   En kiinnitä mitää

 Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Vain parasta minulle tarjoaa mahdollisuuden nähdä kolme pienoisnäytelmää samana iltana. Mitä yhteistä voi olla Sofi Oksasella, Elina Snickerillä ja Maija Vilkkumaalla. Näytelmien kirjoittajat eivät ole työskennelleet yhdessä. Ohjaaja Aino Kivi on punonut kolmesta tarinasta jatkumon, jossa ei jää ajattelemaan kuka tämän on kirjoittanut, sen sijaan katsoja jää näytelmien päätyttyä ihastelemaan miten hieno kokonaisuus. Oksasen Rakasta sinua jo nyt tutustutaan lapsettomuuden musertamaan Marjaan (Vappu Nalbantoglu) ja munasoluja luovuttavaan ukrainalaiseen Dariaan (Aurora Manninen). Naiset eivät tapaa toisiaan, he tilittävät tuntojaan ja tilanteitaan vuorotellen, mutta kuitenkin yhdessä. Molemmille olisi hyötyä että tehtäisiin niin kuin on sovittu, mutta kaiken yllä leijuu kuitenkin epävarmuus ja kaiken eettisyyskin vilahtaa aika ajoin molempien naisten mieliin. Kipeä aihe, joka ei kuitenkaan jää ahdistavana katsojan mieleen. Elina Snic

Katsomossa on selkeästi merkitty millä paikoilla saa istua ja millä ei. Vahtimestarit ohjaavat katsojat lipun osoittamalle riville. Väliajan alkaessa samat vahtimestarit ovat ohjaamassa katsojia lämpiöön. Katsomosta poistutaan rivi kerrallaan. Turvavälit pysyvät. Kun näytelmä päättyy poistumme verkkaisesti rivi kerrallaan. Ruuhkaa ei synny mihinkään. Leppoisana syysiltana on mukana vain ohut takki, joten sen on voinut ottaa  mukaan katsomoon. Narikat eivät ole käytössä. Näin toimittiin Tampereen Työväen Teatterissa isolla näyttämöllä Kinky Boots-musikaalin näytännössä. Olen alkaneella syyskaudella käynyt teatterissa Espoossa, Helsingissä ja Tampereella. Työväen Teatterin toimintamalli oli aivan omaa luokkaansa. Katsomossakin väki istui maskit kasvoilla. Muu Suomi syyttää meitä pääkaupunkiseutulaisia omahyväisyydestä ja ylimielisyydestä. Ihan vähän on entisen tamperelaislikan mieleen hiipinyt ajatus, että syytöksissä saattaa olla perää. Me luulemme että tiedämme ja osaamme kaiken. Sää

 Suomen Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä Tuohtumus -näytelmää esitetään entisessä konehallissa. Karu ympäristö on saanut lavastajan ja videosuunnittelijan loihtimaan näytelmään milloin kodin, ravintolan, vanhusten hoitolaitoksen, siunauskappelin. Näissä tiloissa neljä ihmistä selvittää välejään. Isä on kuolemansairas, toinen tytär tekee uraa vaativassa uudessa työssään, toimittaja-tytär on palannut maailmalta kotiin ja käpertynyt omaan ahdinkoonsa. Toimittajalla on tytär, jota täti on hoitanut enemmän kuin äiti. Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan kirjoittama ja ohjaama näytelmä on ravisteleva retki aikamme kahteen suureen asiaan, jotka koskettavat meitä kaikkia. Työelämän nyrjähtäneet käytännöt ja some-maailman raadollisuus. Näytelmässä työssä ollaan vanhusten hoitolaitoksessa. Hoidon perustana olevat iskulauseet heijastetaan seinälle, ne tulvivat monitoreista ja ympäröivät katsojan. Solveig (Sari Puumalainen) on vaihtanut alaa ja puhkuu intoa uudistaa hoitomenetelmiä ja koko

 Kinky Boots villitsee ja valloittaa   Tampereen Työväen Teatterin katsomossa on selkeästi merkitty millä paikoilla saa istua ja millä ei. Vahtimestarit ohjaavat katsojat lipun osoittamalle riville. Lähes kaikilla katsojilla on kasvomaskit. Väliajan alkaessa vahtimestarit ovat ohjaamassa katsojia lämpiöön. Katsomosta poistutaan rivi kerrallaan. Turvavälit pysyvät. Näytelmän päätyttyä katsomosta poistutaan verkkaisesti rivi kerrallaan. Ruuhkaa ei synny mihinkään. Narikat eivät ole käytössä. Näin toimittiin Tampereen Työväen Teatterissa isolla näyttämöllä Kinky Boots-musikaalin esityksessä.   Teatterit tekevät entistä enemmän yhteistyötä. Kaksi vuotta sitten kauden teatteritapaus oli Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa. Nyt korkeakorkoiset saappaat ihastuttavat Tampereen Työväen Teatterissa. Kaiken perustana on Geoff Deanen ja Tim Firthin käsikirjoittama elokuva. Chicagossa esitys nähtiin näyttämöllä 2012. Ohjaajana on Tampereella niin kuin Helsingissäkin Samuel Harjanne ja pä

Hyvää kannattaa odottaa. Keväällä jäi teatterikevät kokematta, kesällä oli tarjolla kesäteatteria harvakseltaan. Syksyllä odotusta oli rutkasti ilmassa. Juha Hurmeen ohjaama Harhama Espoon Kaupunginteatterissa oli hyvien esitysten odotuslistalla kärkipäässä. Eikä turhaan ollut. Hurjaa ja huimaa menoa oli etenkin ensimmäisellä puoliajalla tarjolla runsain mitoin. Toimittaja Algot Untola julkaisi omaelämäkerrallisen kaksi-osaisen massiivisen romaanin Harhama vuonna 1909. Untola kirjoitti salanimellä Irmari Rantamala. Seuraavana vuonna ilmestyi Maiju Lassilan nimellä kirjoitettu   näytelmä Tulitikkuja lainaamassa. Lassilalta ilmestyi monta muutakin näytelmää mm. Nuori mylläri ja Kun lesket lempivät. Ja kaiken aikaa toimittaja Algot Untola kirjoitti juttujaan toimittajana. Kansalaissodan loppuselvittelyissä Untola menetti henkensä. Hurmeen Harhama on hurmaava ja hurja. Ensimmäinen näytös vie katsojan Pietariin, missä Harhama (liikunnallisesti ja muutenkin taidokas Tomi Alatalo) yrittää

  Puoli vuotta ilman oikeaa, elävää teatteria. Välillä muutama striimattu esitys ja kaksi kesäteatteriesitystä. Malttamattomana menin sisään Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön automaattiovesta. Odotin teatterin lumoa ja vetovoimaa. Ennen esitystä kaikki oli erilaista. Narikkaan ei jätetty vaatteita, henkilökunnalla oli visiirit kasvoilla, heitä oli tavallista enemmän ohjaamassa meitä katsomoon. Katsomossa oli yli puolilla tuoleista lappu: ethän istu tähän. Turvaväleistäkin muistettiin. Väliaikatarjoilut piti tilata etukäteen. Pöytiä, joihin tarjoilut oli katettu, oli puolet vähemmän kuin aikaisemmin. Maskin pitäminen oli vapaaehtoista, ehkä joka toisella oli maski. Turvavälien käyttö lipsui joka kerta, kun katsoja ilman maskia meni katsomossa ohitsesi omalle paikalleen. Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön katsomossa on Punaorvot -näytelmän alkaessa oli   alle puolet paikoissa käytössä. Teatterinjohtaja Kari Arffman on jo jossain haastattelussaan todennut että

 Kesä tuntuu kesältä vasta kun pääsee kesäteatteriin, tuttuun ja luotettavaan. Niin oli tänäkin kesänä kaikista rajoituksista ja tautipeloista huolimatta. Pääsin Suomenlinnan kesäteatteriin ja Kivi-juhlille Nurmijärven Taaborinvuorelle. Ryhmäteatterissa päätettiin jo keväällä siirtää Seitsemännen portaan enkelin -esitys ensi kesälle. Sen sijaan ryhdyttiin valmistelemaan esitystä teatterin oman henkilökunnan voimin. Ohjaaja Juha Kukkojen ja näyttelijät (Santtu Karvonen, Minna Suuronen ja Robin Svartström) päättivät esittää norjalaisten Ingvar Ambjörnsenin ja Axel Hellsteniuksen Ellingin. Ellingin tarina on monelle tuttu näytelmästä tehdystä elokuvasta. Elling (Svartström) ja Kjell Barnen (Karvonen) ovat olleet psykiatrisessa sairaalassa ja ovat aloittamassa uutta elämänvaihetta yhdessä. He saavat Oslon kaupungin tukiasunnon ja arjen avuksi sosiaalityöntekijän (Suuronen). Miehille kaikki on outoa: kaupassa käynti, ruoan valmistaminen, siivoaminen, kännykän käyttö, yhdessä asuminen. V

Tyttärentyttärellä on ollut pari kesää haave pyöräillä mummilaan. Matkaa yhteen suuntaan kertyy vajaat 20 kilometriä. Suunnitelma matkaan lähdöstä oli jo pitkällä, kun 12-vuotias yllättäen kysyi äidiltään: ”Saako mummilaan mennä?” Hän oli jo ollut mökkilomalla mummin kanssa, mutta mummin kotona hän oli käynyt helmikuussa. Nyt vihdoin ja viimein sai mennä. Leivoimme, leikimme ja pelasimme. Mummi sai olla yleisönä, kun tyttö esitti pari tanssia, jotka alun perin oli ollut tarkoitus esittää tanssikoulun kevätnäytöksessä. Mummila ja molemminpuolinen tunne mukavasta yhdessäolosta oli entinen. Jokainen kohtaaminen ja jokainen vierailu tuntuu pitkän tauon jälkeen ylelliseltä. Vierailut museoissa, taidenäyttelyissä, kauppakeskuksissa, joka ruokakaupassa arveluttavat jälkikäteen. Oliko sittenkään viisasta ja turvallista lähteä. Mutta enää en halua ”kököttää” kotona, siivota kaappeja, setviä papereita, katsoa tv:tä, lukea, kutoa, leipoa. Kotitekemistä oli pakko kehittää, kun aluksi sallittua

Suomalaiset ovat tottuneet liikkumaan työn perässä. Päämääränä on useimmiten ollut iso kaupunki joko Suomessa, Ruotsissa tai Amerikassa. Hartolasta lähti 1840 yksi esi-isistäni 17-vuotiaana kyselemään töitä Pielaveden pappilasta.  Pielavedeltä siirryttiin Varkauteen ja sieltä isäni päätyi Tampereelle. Tampereen liepeillä sukulaiseni muuttivat Kiikoisista Nokian kautta Tampereelle tai Längelmäeltä suoraan Tampereelle, pari nuorista naisista päätyi Amerikkaan. Minä olen syntynyt Tampereen synnytyslaitoksella ja asunut isommissa ja pienemmissä kaupungeissa koko ikäni. Tekee mieli lainata runoilija Kirsi Kunnasta, joka taannoin esitteli itsensä city-ihmisenä, koska ei enää asunut Ylöjärvellä, Tampereen kupeessa vaan Tampereen Laukontorin laitamilla – siis kaupungin keskustassa. Hieman hämmentyneenä kuuntelin ikäisteni työtovereitten kertomuksia hiihtämällä tehdyistä koulumatkoista. Olipa joku soutanut järven ylikin. Olinhan minäkin hiihtänyt, mutta metsissä kodin lähellä ja maalla oli soud