Punaorvot Helsingin Kaupunginteatterissa

 

Puoli vuotta ilman oikeaa, elävää teatteria. Välillä muutama striimattu esitys ja kaksi kesäteatteriesitystä. Malttamattomana menin sisään Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön automaattiovesta. Odotin teatterin lumoa ja vetovoimaa.

Ennen esitystä kaikki oli erilaista. Narikkaan ei jätetty vaatteita, henkilökunnalla oli visiirit kasvoilla, heitä oli tavallista enemmän ohjaamassa meitä katsomoon. Katsomossa oli yli puolilla tuoleista lappu: ethän istu tähän. Turvaväleistäkin muistettiin. Väliaikatarjoilut piti tilata etukäteen. Pöytiä, joihin tarjoilut oli katettu, oli puolet vähemmän kuin aikaisemmin. Maskin pitäminen oli vapaaehtoista, ehkä joka toisella oli maski. Turvavälien käyttö lipsui joka kerta, kun katsoja ilman maskia meni katsomossa ohitsesi omalle paikalleen.

Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön katsomossa on Punaorvot -näytelmän alkaessa oli  alle puolet paikoissa käytössä. Teatterinjohtaja Kari Arffman on jo jossain haastattelussaan todennut että kauan ei teatterin tekeminen nykyisissä olosuhteissa voi jatkuva. Onko paluuta entiseen, onko olemassa enää normaalia tilannetta?    

Kaikki tänä unohtui kun esitys alkoi. Anneli Kanto ja Lauri Maijalan käsikirjoitus ja Lauri Maijalan ohjaama Punaorvot oli huikeaa teatteria. Kaksi vuotta sitten sain käsiini Mervi Kaarnisen kirjan Punaorvot 1918 (Minerva 2017). Kaarninen on tutkinut lähes viiden sadan tamperelaisen punaorvon perhesuhteita sisällissodan jälkeen sekä tietoja heidän myöhemmistä elämänvaiheistaan. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran jo 2007, mutta vasta vuoden 1918 muisteleminen ja tutkiminen, sai minut perehtymään vaiettuun asiaan.

Sillä niin kauan, kun on kertomattomia tarinoita, vaiettuja suita ja hautaan vietyä häpeää, on teatterilla tehtävä, paikka ja merkitys tässä yhteiskunnassa.

Lauri Maijalan näytelmän käsiohjelmaan kirjoitettujen ajatusten kanssa on helppo olla samaa mieltä. Punaorvot ravisteli, hämmästytti, häkellytti, ihastutti ja vihastutti. Esitys oli räväkkää ja koskettavaa teatteria samalla kertaa. Miten ja miksi tällaista tapahtui? Miksi nuoresta 12-vuotiaasta tytöstä tehtiin Pohjanmaalla työjuhta. Häntä sai kohdella mielivaltaisesti ja omahyväinen isäntä ja emäntä kokivat olevansa oikealla asialla ja tekevänsä hyvää.

Koteja kodittomille lapsille -järjestössä havahduttiin pelastamaan punaorpoja. Köyhäinavun varassa elävien perheiden auttaminen oli aloitettava lapsista. Heidät oli saatava turvaan. Suomella ei ollut varaa antaa lasten kasvaa punikkien vaikutuspiirissä.

Heille löydettiin uusia, hyviä, koteja Pohjanmaalta. Siellä lapsista kasvaisi kuuliaisia ja ennen muuta isänmaallisia kansalaisia. Pohjanmaalle vietiin 1 700 lasta, osa sai sieltä hyvän kodin, osa vähemmän hyvän. Jokainen sai ainakin punaorvon leiman, joka ei lähtenyt pois koskaan. Vaikka siitä ei puhuttu eikä kerrottu, ei lapsille eikä lastenlapsille.

Punaorvoissa huikeimmat roolit tekivät Ella Mettänen äitinä, Wenla Reimaluoto perheen vanhimpana tyttärenä, joka joutui kaltoinkohdelluksi sijoituspaikassaan sekä Anna Böhm pikku-Ilonana, joka sai kasvattajikseen tyttöä rakastavat ikääntyneet sisarukset. Riitta Havukainen vakaana ja elämän realiteetit ymmärtävänä naapurina oli juuri sellainen nainen, jota kaikki tarvitsevat.      

Hienoa työtä tekivät myös miehet. Antti Autio perheen poikana, Miika Laakso isänä ja Kari Mattila monissa rooleissaan. Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen puvustus ja Aleksi Sauran sävellykset ja äänityö loivat puitteet vauhdikkaalle ja aiheeseen sopivalle räväkkäälle esitykselle. Väliajan jälkeen meno hieman hidastui – eikä kaikilta osin ihan edukseen.

Vaikka korona-aikamme ei ole verrattavissa vuoden 1918 tapahtumiin, on Punaorvot ajankohtainen näytelmä. Se pakottaa ajattelemaan mitä on se hyvä mitä me luulemme tekevämme kanssakulkijoillemme ja usein paljon kaukaisemmillekin ihmisille.      

                                     Ella Mettänen ja Miika Laakso      

Wenla Reimaluoto