Tekstit

Vala! Espoon Kaupunginteatterissa

Kuva
 Katri Vala oli minulle niin kuin monelle muullekin 1960-luvun kirjallisuuden opiskelijalle Tulenkantajiin kuuluva runoilija. Kirjahyllyssä on Katri Valan Kootut runot (WSOY 1945), Kerttu Saarenheimon Katri Vala – aikansa kapinallinen (WSOY 1984) ja uusimpana Minna Maijalan Katri Vala, Kulkuri & näkijä (Otava 2021, 414 s.). Nyt Katri Vala -kokoelmaan kuuluu myös Hanna Rytin & Cécile Orblinin näytelmä Vala!. Esitys on syntynyt Tampereen Työväen Teatterin residenssissä. Näin Hanna Rytin ohjaaman esityksen Espoon Kaupunginteatterissa, joka myös on näytelmän toteuttamiseen osallistunut osapuoli. Apurahojakin on saatu useammalta taholta, vaikka näytelmän alussa Laura Hänninen, toinen näytelmän esittäjistä väittää imurointinsa lomassa katsojille, että esityksestä ei ole korona-aikana tullut mitään. Onneksi hänestä ei tullut näyttelijän työtä jättänyt siivooja. on. Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että näytelmätekstin kommentoija ja historiallinen neuvonantaja on Minna Maijala

Vallilan Kansallisteatterin Faust

Kuva
Faust ei ole taruolento. Se selviää Vallilan Kansallisteatterin Faust-näytelmän käsiohjelmasta. Mutta sillä ei   ole väliä, kun keskellä huikeaa teatteriesitystä yrittää pysyä ”kärryillä” mitä tässä juuri on tapahtumassa. Ohjaaja Anne Rautiainen joukkoineen on luonut Vallilan entisen konepajan näyttämölle erityislaatuisen   maailman omanlaisine ihmisineen ja olentoineen. Näytelmä perustuu Johann Wolfgang von Goethen kahteen näytelmään, vanhin niistä on vuodelta 1808 ja toinen vuodelta 1932, se julkaistuun vasta Goethen kuoleman jälkeen. Ensimmäisen kerran Faustista kerrotaan 1587 Frankfurt am Mainissa anonyymisti julkaistussa teoksessa ”Kuuluisan tietäjän ja henkien manaajan, tohtori Johann Faustin tarina, kuinka hän myi itsensä paholaiselle sovituksi määräajaksi; mitä ihmeellisiä seikkailuja hän näki, koki ja itse alulle saattoi tuona sopimuskautena aina siihen hetkeen saakka, kun hän viimein sai ansaitsemansa palkan”.   Faustin liitto Mefistofeles- paholaisen kanssa sai uudelleen s

Kom-teatterin Runar ja Kyllikki

Kuva
Moni meistä muistaa Kyllikki Saaren selvittämättömän surman vuodelta 1953. Nuori nainen katosi iltayöllä pyöräillessään kotiin hartaustilaisuudesta. Asiaa on tutkittu ja vatvottu, siitä on kirjoitettu kirja toisensa jälkeen. Kaikkia nuoren naisen henkeä uhanneita tapauksia on verrattu Saaren kuolemaan. Tamperelainen Jussi Kylätasku kirjoitti näytelmän Runar ja Kyllikki 1974. Sen pohjana olivat Kyllikki Saaren murha sekä Tulilahden kaksoismurha 1959. Kom-teatterissa nähdään nyt hyvin erilainen ja hyvin hurja ja hyvin koskettava Runar ja Kyllikki. Ohjaaja Lauri Maijala on kääntänyt näytelmän roolit ylösalaisin. Jokaista miesroolia näyttelee nainen ja jokaista naisroolia mies. Erityisesti naiset miesten rooleissa ovat oman aikansa ja vielä tämänkin ajan armottomia tosikoita, roolinsa vankeja. Perisuomalainen mieshän ei puhu eikä pussaa. Humalapäissä voi tehdä ihan mitä vaan, niin kuin tekee näytelmässä Kyllikin isä – loistava Satu Silvo. Silvon jokainen ele ja ilme on tarkoin harkittu

Ikuinen paluu Kansallisteatterin Omapohjassa

Kuva
  Kansallisteatterin Omapohjan Ikuisessa paluussa tutustutaan mieheen, jonka elämässä rutiinit ovat hallussa ja elämän tärkeintä sisältöä. Näytelmä on syntynyt ohjaaja Janne Reinikaisen ja pääosan esittäjän Petri Mannisen yhteistyönä. Reinikainen on luonnehtinut näytelmää ”pieneksi suureksi näytelmäteokseksi”.   Keski-ikäinen mies yksin tyylikkäässä kodissaan suurien lasi-ikkunoiden takana. Mikään ei miehen elämässä ole yllätyksellistä. Aamulla ylösnousun jälkeen kaikki tapahtuu tietyssä, joka aamu toistuvassa järjestyksessä. Vaatteet saattavat olla eri kuosia eri aamuina, mutta samasta vaatetangosta päälle tempaistua, toisena aamuna sukka voi olla musta, toisena viinipunainen. Vuode on sijattava joka aamu samassa järjestyksessä, torkkupeitto viikattava vuoteen päälle samanlaisilla viikkauksilla ja tyynyt heitettävä huolettomasti, mutta samalla huolellisesti samaan asentoon kuin eilen. Ainoa side ulkomaailmaan on videopuh elu. Sitä varten on pukeuduttava ja irrotettava itsensä ahdi

Marian tunnustus Teatteri Avoimissa Ovissa

Kuva
T eatteri Avoimissa Ovissa ollaan Marian tunnustus -näytelmässä pienessä vankikopissa. Maria, inkeriläinen emäntä on Stalinin puhdistuksissa luokiteltu kulakiksi, hänet on vangittu ja häntä kuulustellaan. Tuomio Siperiaan katkottamisesta on vääjäämätön. Maria päätyy pakkotyöhön Siperiaan kultakaivoksille vuosikausiksi. Jo ennen Marian vangitsemista hänen miehensä on viety eikä Maria tiedä miehestään mitään. Marian kaksi pientä lasta menehtyy matkalla Siperiaan ja kolmas syntyy Siperiassa mutta menehtyy myös. Siperiaan karkotetut inkeriläiset vapautettiin 1947, mutta he eivät saaneet palata kotiseudulleen. Maria päätyy Petroskoihin. Avoimien Ovien johtajan Hanna Kirjavaisen kirjoittama näytelmä on odottanut ensi-iltaa yli vuoden. Ja nyt se on monelta osin ajankohtaisempi kuin valmistuessaan. Kirjavainen on myös ohjannut näytelmän. Marialla on näytelmän käsiohjelman mukaan ”oikea esikuva”. Marian rajun elämänkohtalon kertomista pehmentää hänen suhtautumisensa luontoon ja eläimiin. pu

Kansallisteatterin Hamlet

Kuva
Kansallisteatterin William Shakespearen Hamletin käsiohjelman kannessa ja mainoksissa on kolmen päähenkilön kuvan päällä osittain nähtävissä teksti ”Maailma on sijoiltaan”. Näytelmän tekeminen on alkanut yli vuosi sitten ja nyt Shakespearen ajatus pitää enemmän kuin hyvin paikkansa. Sijoiltaan on monella tavalla Hamletkin. Tarjolla ei ole tavanomaista pääkalloon tuijottavaa onnetonta sankaria, joka mumisee vuorosanansa teatraalisessa asennossa ja vaihtaa kalloa kädestä toiseen. Vaikka näytelmän nimiroolissa on kovan luokan rock-muusikko, näyttelijäkoulutuksen saanut Olavi Uusivirta ei esitys ole pelkkää rokkia. Mutta musiikki on voimakkaasti mukana kaiken aikaa. Hamletin ystävä Horatio on Uusivirran bändin huikea kitaristi Timo Kämäräinen, jonka käsialaa on valtaosa esityksessä kuultavista biiseistä. Esityksen on ohjannut Samuli Reunanen, joka on tehnyt sovituksen yhdessä Aina Bergrothin kanssa. Mitään olennaista ei ole tiputettu pois, kaikki vain kerrotaan ja esitetään railakkaast

Helsingin Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat

Kuva
  Helsingin Kaupunginteatterissa ei ole turhaan tehty näytelmää Hiljaiset sillat. Me olemme lukeneet Robert James Wallerin ihanan rakkausromaanin ja nähneet sykähdyttävän Clint Estwoodin elokuvan. Ohjaaja Liisa Mustonen on yhdessä Ari-Pekka Lahden kanssa dramatisoinut romaanin pohjalta pakahduttavan ja kauniin näytelmän.   Valokuvaaja Robert Kincaid tupsahtaa iowalaisen maatalon emännän elämään yllättäen. Mies saapuu rämisevällä avolava-autollaan talon pihalle ja kertoo eksyneensä. Hän etsii Rosemanin katettua siltaa. Robertin on määrä kuvata silta National Geographiciin. Maatalon isäntä ja lapset ovat lähteneet maatalousnäyttelyyn ja perheen äiti on jäänyt neljäksi päiväksi yksin kotiin. Ja nämä neljä yksinäisiksi tarkoitettua päivää muuttavat Francesca Johnsonin elämän täysin. Rakkaus syttyy Robertin (Kari Heiskanen) ja Francescan (Merja Larivaara) välille hiipimällä, toisaalta ensi silmäyksellä, toisaalta hieman salaa ja kuitenkin rytinällä. Intohimoiseksi muuttuvan suhteen kuva