Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on kesäkuu, 2013.

Jääkarhuja, muffinsseja ja kuninkaallista teatteria

Kuva
Kööpenhaminassakin on käyty. Alennusmyynnit houkuttelevat väkeä keskustaan, vaikka   paljon rauhallisempaa ja miellyttävämpää on käydä ostoksilla alennusmyyntirynnäkössäkin Lyngbyn keskustan kaupoissa. H&M:llä ja Zarassa ryhdyin miettimään mihin kaikki kaupan vaatteet loppujen lopuksi päätyvät. Paljon keskustellaan siitä miksi ruokakauppojen poisheitettävää ruokaa ei voi lahjoittaa eteenpäin. Olisi hauska tietää mihin isot vaateliikkeet myyvät ne vaatteet, jotka eivät mene millään alennuksilla kaupaksi. Saattaahan olla että juuri näitä vaatteita myydään esim. Afrikassa ja vähän muuallakin basaareissa. Ja me yltäkylläisyyteen tottuneet ihastelemme hienoa kun saamme niin halvalla. Onneksi Elisa löysi farkut ja minä pari puseroa. Sukulaispojat – sisarenpoikani ja tyttärenpoikani – ovat ihastelleet muutettuaan Helsinkiin tai Espooseen pääkaupunkiseudun hyvää ja toimivaa joukkoliikennettä. Matias jopa ihmettelee ja hieman paheksuukin minua, joka teen pääosan kaikista matkoista

Lähdin Tanskaan, päädyin Ruotsiin

Kuva
Olimme Enskan kanssa Lyngbyssä, Kööpenhaminan liepeillä Elisan ja Maaritin. Oli lauantai eli suomalaisittain juhannuspäivä. Mietimme mitä tehdä. Kerroin että haluaisin mennä siltaa pitkin Ruotsiin. Vihjaisin myös että Ystad taitaa olla aika lähellä. Olin saanut illalla luettua viimeksi käännetyn Wallander-romaanin. Pienen tarinan, minkä Mankell oli kirjoittanut kirjaksi, kun oli pyydetty kirjaa, jota Hollannissa voitaisiin jakaa kylkiäisenä ilmaiseksi asiakkaille. Nopeasti eväät kasaan ja porukka autoon ja nokka kohti Ruotsia. Välillä ajettiin neljä kilometriä tunnelissa. Elisa söi veden alla ja Maarit joi. Malmö on Ruotsin kolmanneksi suurin kaupunki - asukkaita saman verran kuin Tampereelle. On vain ollut kaupunkina paljon pitempään kuin  Tampere. Oli hauska kuunnella ja vähän puhuakin ruotsia. Lounaskin syötiin Malmössä. Onneksi kauppa oli kiinni, muuten olisimme ostaneet ison kasan kahvikapsuleita kotiin. Henning Mankell on

Teatteria piisaa

Viikon sisällä neljä kertaa kesäteatterissa. Tänään ensimmäistä kertaa ei tarvinnut palella, ei tarvinnut laittaa huivia kaulaan, ei istuinalustaa pepun alle, ei käsineitä, ei ylimääräistä takkia. Heinolan kesäteatterin Diivat nähtiin näin suotuisissa olosuhteissa. Olimme Pitäjänmäen Eläkkeensaajien kanssa varmaan viidettä kertaa kesäteatterissa Heinolassa. Jaakko Saariluoma oli loihtinut näyttämöllä vauhdikkaan ja rempseän näytelmän. Vaikka Puntti Valtonen ja Esa Saarinen joutuivat aina välillä esiintymään naisina, ei se tahtia haitannut. Juoni eteni yllätyksettömästi, mutta näyttelijät tekivät rooleissaan niin pikkutarkkaa työtä, että mikään ei tuntunut ennen nähdyltä ja liian kepeältä. Välillä "hömppänäytelmää" katsoessa miettii aliarvioidaanko meitä katsojia, mutta aika matalatasoiseen suurin osa tv:n katsojista katsomisensa kanssa tyytyy. Aivan toisenlaista oli tarjolla Krapin kesäteatterissa Hyrylässä ja Suomenlinnan kesäteatterissa. Keski-Uudenmaan teatteri tarjosi

Mieleenpainuva tapaaminen

Kuva
Vaikka tämä juttu julkaistaan muutaman päivän sisällä Eläkkeensaaja -lehdessä, en malta olla laittamatta sitä jo tänään teidän kaikkien luettavaksi. Olin Eila Roineen kotona Tampereen Ojakadulla haastattelemassa häntä jo monta viikkoa sitten. Eila on niin valloittava ihminen, että haastaattelutuokio jäi mieleeni kevään hauskimpana "juttutekona". EILA ROINE Miten Eila Roine yhtäkkiä näyttää noin vanhalta? Tamperelaistuttavani oli ehtinyt huolestua ja pohtia, mikä 81-vuotiaalle näyttelijälle on tullut. Vasta kun tuttava oli käynyt katsomassa Tampereen Teatterissa Anna Krogeruksen näytelmän Kuin ensimmäistä päivää, hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. Näyttelijä oli lähtenyt teatterin päivänäytöksestä kotiin ”maskit kasvoilla”. Maskeeraajaa ja iso kasa meikkiaineita tarvitaan kun Eila Roineesta saadaan näytelmän 95-vuotias Taimi. Työn tekeminen on Eila Roineen mielestä virkistävää. Näytteleminen antaa hänelle virtaa ja sen avulla jaksaa paremmin. -Näyttellä pitää

Ramppi-teatterissa Kangasalla

Kesäteatterikausi alkoi hyvissä merkeissä. Oli raikkaan kirpeä kesäilta, joka onneksi illemmällä lämpeni kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta Längelmäveden yllä. Aulis Aarnio ja Jukka-Pekka Rotko olivat kirjoittaneet hienon tarinan Jalmari Finnestä, tulisieluisesta teatterimiehestä. Mies oli liian innokas ja omapäinen sekä Suomalaisen Teatterin että Viipurin Suomalaisen Teatterin väelle.  Kun teatteri ei tuntunut oikealta paikalta, päätti Jalmari Finne ryhtyä kirjailijaksi. Syntyi romaaneita, dekkareita, nuorten- ja lastenkirjoja ja ennen kaikkea sarja kirjoja, jotka kertovat Kiljusen herrasväestä. Myöhemmin Finne innostui politiikasta. Neuvokkaiden neropattien ensimmäinen puolisko oli tarkkapiirteistä kuvausta Finnen teatteri- ja kirjailijataipaleesta. Jarmo Salo, henkisenä seikkailijana, Finnenä oli nimihenkilönsä mukainen impulsiivinen ja ristiriitainen ihminen. Kohtauksissa siirryttiin melko nopeasti tilanteesta toiseen. Väkeä näyttämöllä riitti - välillä liiankin paljon. Mu

Hautausmailla

Kuva
Minä olen merkillisen tietokone-peikon uhri. Heti kun lähden Tampereelle ja palaan sieltä, ei kuvavirta systeemi enää toimi. Alistuin kun kerroin hautausmaa-retkistäni ja kirjoitin jutun ilman kuvia. Onneksi sain kuvat sittenkin siirrettyä. Mikrotuki-Matias rientelee partioleiriltä toiselle, joten pitää selviytyä omin voimin.  Lamminpää Nokian vanha hautausmaa

Eikö muka ole kiire

Heräsin tänä aamuna miellyttävään musiikkiin. Aika pian se taukosi, mutta alkoi kohta uudelleen. Taas tauko, sitten uutta musiikkia ja vielä yhden kerran sama uudelleen. Nousin sängystä ja menin viereiseen huoneeseen herättämään sisareni. Hänen herätyksensä oli mennyt päälle ja torkkuherätykset yrittäneet herättää mutta turhaan. Herättyäni virkeänä ja aikaisin päätin lähteä lenkille Tiitin uuden kodin lähistölle. Juoksutrikoot olivat jääneet kotiin ja lainasin Tiitiltä pitkät talvikalsarit ja ikivanhat urheilutrikoot. Eihän minua kukaan tunne Tampereen Leinolassa eikä Kangasalan Nattarissa. Kun toisen kerran juoksin Liisan kodin ohi, hän huomasi minut ikkunasta. Onneksi en hänen mielestään ollut liian tyylitön hänen kotikadulleen. Hieman hankalaa lenkkeily on upouusissa maisemissa, mutta samalla virkistävää. Aamiaisen jälkeen lähdin ajamaan Lamminpään hautausmaalle. Monipuolisesta ja hyvän palvelun kukkakaupasta  hautausmaan vierestä ostin kukkia niin haudoille kuin kotiinkin. No

Kylässä keskellä viikkoa

Kuva
Kun katselin vanhoja valokuvia ja etenkin vanhempien ihmisten kuvia, juolahti mieleeni miten tämä elämänmeno on täysin muuttunut. 1950 -luvulla lähdimme yleensä kerran viikossa äidin kanssa kaksistaan kylään. Ajoimme onnikalla Nekalaan. Ensin kävimme katsomassa ovatko  äidin enon vaimo Hilma-täti ja hänen kanssaan asuva Aili kotona. Jos heillä ei oltu kotona, mentiin Packalenille, Kepalle ja Topille eli äidin vanhimmalle siskolle.  Toisinaan ajettiin kakkosen päätepysäkille epilään ja piipahdettiin katsomaan Lyyti-tätiä ja  Eemeli-setää eli äidin tätiä ja tämän miestä. Siellä Eemeli saattoi pötköttää sängyllä ja kuunnella kun Lyyti luki ääneen nahkakantista Seitsemää veljestä, sedän lempikirjaa. Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että setä kaiketi paranteli krapulaansa kuuntelemalla vaimonsa ääneen lukemista.  Näistä ajatuksista syntyi Tanotorven kesäkuun numeron pakina tai niin kuin nykyisin sanotaan kolumni. Julkaisen sen ennen kuin lehti tulee jakoon. Tuskinpa se ketään loukkaa. 

Minusta ei olisi kirjailijaksi

Kuva
Kirjailijoista moni kertoo menevänsä työhuoneelleen aamu-yhdeksältä ja kirjoittavansa JOKA PÄIVÄ iltapäivään asti. Näin on kertonut tamperelainen Seppo Jokinenkin. Sillä mallilla hän on saanut aikaan taas uuden hyvän kirjan. Vihan sukua on dekkari parhaimmillaan. Komissario Koskinen pakertaa ja miettii ja toimii omavaltaisesti ja yksinään - eli yleensä aina sääntöjen vastaisesti. Mutta saa selville mikä räjäytti radan varren omakotitalossa pommin. Kolme ihmistä kuoli ja kymmeniä loukkaantui ja lähitalossakin tapahtui veritöitä. Kaikki kerrottuna kiihkottomasti ja uskottavasti, ei liian pelottavasti, mutta kuitenkin ... Ja mikä parasta kaikki tapahtuu Tampereella ja sen nurkilla. Onneksi kävin viime kesänä Vilppulassa (asemallakin kävimme - siellä Koskinenkin pyörähtää) ja Mäntässä. Eli olin koko ajan kartalla. Vihan sukua on viiltävä kertomus menneisyyden painolastin kantamisesta. Minä en kömmi työhuoneelle klo 9, enkä kirjoita koko päivää. Vaikka suunnitelmissa sellainen välillä kan