LM-Mummin maailma

Teatteri Avoimien Ovien Talvisodassa on tavallaan kaksi näytelmää. On ensimmäinen puoliaika, jossa taistellaan talvisodassa vuorotellen molempien taistelevien maiden rintamilla. On toinen puoliaika, joka kertoo vuonna 2009 järjestetystä työpajasta, missä suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset kirjailijat saivat tehtäväkseen kirjoittaa talvisodasta lukudraaman. Iida Karo on dramatisoinut Talvisota-näytelmän Hanna Kirjavaisen, Ari-Pekka Lahden, Oleg Mihailovin, Mikhail Durnenkovin ja Evgeni Kazachkovin teksteistä. Näytelmän on ohjannut Hanna Kirjavainen. Rooleissa huikeat näyttelijät: Kati Outinen, Ella Pyhältö ja Anna-Leena Sipilä. Esityksen upeudesta vastaavat Tinde Lappalainen (skenografia), Juha Tuisku (äänisuunnittelu), Jere Kolehmainen (valosuunnittelu), Ilari Kallinen ja Tinde Lappalainen (valosuunnittelu ja -toteutus) ja Helena Parikka (pukujen toteutus).           Näytelmän alkuosan sotaosuus on pilkottu kohtauksiin, jotka selventävät tapahtumien kulkua. Riippuu täysin kum

  Ainakin arkkuraha pitää olla tallessa. Kuulin tämän lauseen monta kertaa lapsena. Ihmettelin minkä arkun ja onko se jotenkin erilainen raha kuin kaikki muut rahat. Vanhat ihmiset huolehtivat omituisista asioista. Läheisen kuolema on aina musertava kokemus. Ja ennen kuin huomaakaan on täysin uusien ja vieraiden asioiden kanssa tekemisissä. Kuolintodistus, hautaamislupa, uurna, arkku, hautapaikka, siunaustilaisuus, saldotodistus, sukuselvitys, ote väestötietojärjestelmästä, testamentti, kuolinpesä, ositus, perunkirjoitus, uskottu mies, perintövero, perhe-eläke, asunnon arvo, auton hinta.   Ilman neuvoja ei tarvitse olla. Vaikka pankissa on ikivanha valuuttatili, jonka saldo on kolme euroa, tulee postissa iso pino papereita, joissa neuvotaan miten pitää menetellä, kun läheinen on kuollut. Kerrotaan myös, että meiltä on saatavissa apua asioiden hoitamisessa – hinnasta ei kerrota mitään. Hämmästelin muutama vuosi sitten tuttavaani, joka kertoi tehneensä tarkan suunnitelman hautajais

Kun Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön Näytelmä joka menee pieleen päättyi, totesi seuralaiseni: ”Tällaista juuri nyt tarvitaan”. Tarjolla oli englantilaisen Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin farssi. Kolme teatteriopiskelijaa kirjoitti kuukauden päivät opiskelija-asunnollaan lopputyöksi farssin 2012. Näytelmä sai ensi-iltansa pohjoislontoolaisessa pubissa ja päätyi kansainväliseksi hitiksi, jonka on nähnyt kaksi miljoonaa katsojaa ja joka on palkittu useille teatterialan palkinnoilla. Pentti Kotkaniemen ohjaamassa näytelmässä esitettävää jännitysnäytelmää esittää Pirkanmaan Polytekninen seura. Kartanossa on tapahtunut murha ja paikalle kutsuttu etsivä yrittää saada selville, kuka perii murhatun henkilön rahat. Helpolla ei etsivälle selviä sekään kuka rakastaa ketäkin. Näytelmän hauskuus ja viihdyttävyys perustuu lavastukseen ja näytelmän äänimaailmaan yhä paljon kuin juonen kiemuroihin ja henkilöiden kömpelyyteen tai tietämättömyyteen. Selväähän on että h

Kom-teatterin Rikkaruoho on huikea sukellus aviottomana syntyneen miehen sielun sopukoihin. Elämää ilman isää ei tee yhtään helpommaksi, se että Otto Gabrielsson on aina tiennyt että hänen isänsä on Jörn Donner. Gabrielsson tilittää tunteitaan romaanissaan Rikkaruoho, jonka pohjalta Laura Mattila on rakentanut Kom-teatterin näyttämölle monipolvisen ja koskettavan tarinan. Jörn Donner on elämävaiheistaan kertovassa Mammutti-kirjassa todennut, että avioton poika oli erehdys. Ei vahinko. Ei virhe. Tämä on viimeinen niitti isä-poika-suhteelle. Otto oletti, että isä viimeistään tässä teoksessaan kertoisi siitäkin pojastaan, jonka kanssa hän ei ole koskaan elänyt yhdessä ja ylipäätään tavannut tätä vain muutamia kertoja. Aikaisemmin isä oli nimittänyt Ottoa hukkakauraksi.   Näyttämöllä on viisi Ottoa, viisi eri puolta Oton persoonasta, viisi erilaista käsitystä isästä, viidet erilaiset terveiset isälle. On mykkä lapsi (Ella Mettänen), takertuja (Juho Milonoff), runoilija (Niko Saarela) j

Kansallisteatterin suuren näyttämön Nuoret idealistit on täynnä puhetta, sanoja ja ajatuksia. Taiteelta vaaditaan, että se heijastaisi omaa aikaansa ja tarjoaisi välineitä käsitellä sitä. Menneisyydestä myös opimme, näin väitetään. Nämä vaatimukset Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama näytelmä täyttää. Nuoret idealistit käy läpi idealismin ja todellisuuden välisiä rajapintoja höystettynä fasismin, kommunismin, Me-Too kampanjan ja taidekäsitysten kautta. Näytelmä tapahtuu Berliinissä, minne tunnettu ohjaaja J (Jukka-Pekka Palo) on paennut entisen vaimonsa Petran (Pirjo Määttä) kirjoittaman artikkelin saamaa kohua. Kun J:stä ei kuulu moneen päivään mitään Petra lähtee Berliiniin tapaamaan entistä miestään. Petran kirjoittamassa paljastusjutussa on haastateltu nuorta näyttelijää Emmiä (Aksa Korttila). Emmikin lähtee Berliiniin ja liikkuu siellä sattumalta tapaamassa Joelin (Verneri Lilja) kanssa. Lopulta kaikki neljä päätyvät J:n asunnolle ja alkaa tapahtumien ja ajatusten perusteel

Ryhmäteatterin Valeäidit on hyvä oppitunti hieman vanhemmalle teatterin ystävälle. Aino Pennasen käsikirjoituksesta ohjaaja Riikka Oksanen on osaavien ja innostuneiden näyttelijöiden kanssa saanut loihdittua lavalle läpileikkauksen tämän päivän isyydestä ja äitiydestä. Valeäideissä ollaan liikkeellä kaiken aikaa komiikan keinoin. Välillä oli kyllä tunne, että ilmassa on naurua kyynelten läpi. Onhan siinä ihmettelemistä, kun paikkaansa työelämässä etsivä kauppatieteilijä Liisa (Pia Andersson) ottaa ja rakastuu mieheen, jolla on viisi-vuotias tytär ja muuttaa miehen kotiin, jossa tytär asuu joka toinen viikko. Tarkoitushan oli ryhtyä luomaan uraa, kun koulutusta vastaava työpaikka vihdoin ja viimeinen heltisi – ystävättären avulla, mutta kuitenkin. Lapsia kammoksuva bisnes-nainen ei ymmärrä ystävättärensä ratkaisua ollenkaan. Lapsen kanssa päätyy niin oikea isä ja äiti, bonus-äiti ja bonus-isäkin leikkipuistoon. Siellä tapaa samanhenkisiä lapsilleen omistautuneita vanhempia, heistä u

Valta ja sen jakajat Vallilan Kansallisteatterin Learissa kaikki kiteytyy päähenkilön ajatukseen ”Valtakunta rakkaudesta”. Aavistaessaan elämänsä lopun lähestyvän kuningas Lear on kutsunut poikansa luokseen ja testaa heidän äidinrakkauttaan. Rakkauden määrä määrittää sen millaisen osuuden valtakunnasta itse kukin saa. Tiina Puumalaisen ohjaamassa, suomentamassa ja sovittamassa Learissa Shakespearen alkuperäisen käsikirjoitukset roolin on käännetty ylösalaisin. Naiset näyttelevät miesten roolit ja päinvastoin. Learkin on vain Lear. Näytelmässä hän on uhkeasti ja hienosti näyttelevä Katariina Kaitue. Näytelmän käsiohjelma viittaa Learin etenevään muistisairauteen. Muistisairasta vuosikausia seuranneena tunnistin monia tilanteita. Ensin kaikki Learin käytöksessä on loogista ja selkeää, yhtäkkiä ihan jotain muuta. Olemme tottuneet Shakespearen näytelmissä katsomaan miten mieleltään sairaat hallitsijat ja heidän hännystelijänsä käyttäytyvät, mutta jospa sittenkin moni heistä on muisti