LM-Mummin maailma

Moneen otteeseen olen ollut tilanteissa, joissa on ollut ”muotia” erota kirkosta. 1970-luvulla sentään piti mennä kirkkoherranvirastoon ja ilmoittaa tahtonsa siellä. Nyt riittää, kun täyttää lomakkeen netissä ja painaa lähetä -nappulaa. Mutta olisiko nappuloiden painajia nykyinen määrä, jos todella tietäisimme mitä kaikkea seurakunnat tekevät. Seurakunnissa on diakonia-toimintaa, jonka työntekijät auttavat niitä joilla menee heikommin kuin keskimääräisillä suomalaisilla. Seurakunnat ovat järjestäneet ruokajakelua ja ruokatarjoilua pitkään. Kauppiailta ja muilta ruoan tuottajilta saadaan ylijäämätarvikkeita joista joko valmistetaan ruokaa tai joilla täytetään ruokakasseja. Ennen korona-aikaa Pitäjänmäen kirkolla, Kannelmäessä, Huopalahdessa ja Munkkivuoressa oli yhteisöruokailua, jossa hyvin pienellä maksulla sai maittavan aterian. Halutessaan saattoi maksaa useammasta ateriasta ja taata sillä, että joku tositarpeessa oleva sai syötävää. Kukaan ei kerro eikä pidä meteliä siitä miten m

 Kuin raivo äiti paljastaa ja tuo julki sen millainen pienen ja isommankin lapsen äiti voi oikeasti olla. Hanna Vahtikari on rohkeasti päättänyt pudottaa jalustalta äidin, joka kaiken kestää ja sietää, aina vain rakastaa eikä välitä omasta hyvinvoinnistaan yhtään mitään. Näin esityksen Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa. Esityksen ensi-ilta oli Musiikkiteatteri Kapsakissa Helsingissä. Vahtikarin kanssa näyttämöllä on muusikko Marzi Nyman, joka on säveltänyt näytelmän musiikin ja rakentanut sen äänimaailman. Pukusuunnittelija Riitta-Maria Vehman on oivaltavasti luonut äidille sopivat asut. Mistä hän on onnistunutkin hankkimaan juuri ne sukkahousut, joita ei saa nopeasti ja kätevästi puettua päälleen, kun on kiire. Näytelmä on hauska, mutta se on myös hyvin puhutteleva. Monessa kohtauksessa jäin äkkiä miettimään mille oikein nauran. Kaiketi sille kun Vahtikari tempoilee ja riepottelee lasta, jonka päälle pitäisi saada haalarit, villasukat, tumput, huivit, myssyt ja vaikka mi

Kolme tavallista naista aikansa eläneessä kauppakeskuksessa ränsistyneessä liiketilassa pyörittämässä kampaamoa. Kaksi heistä on kampaajia ja yksi siivooja, joka on osa naisten elämää. Mika Myllyaho on kirjoittanut ja ohjannut arkiseen työelämään liittyvän Kampaamon Vallilan Kansallisteatterin näyttämölle.   Vallilan entisen konepajan tiloissa, missä maali rapisee seinistä ja yllättäviin kynnyksiin meinaa väkisinkin kompastua, on helppo kuvitella, että vessanpöntön tukkeutuminen on kaiken surkeuden symboli. Ja niiden vastakohtana lapsuudesta tutut, salaperäistä valoa taittavat saippuakuplat. Kampaamo jatkaa Myllyahon työelämän kuvioihin pureutumista. Korjaamossa 2018 pääosissa olivat kaksi konkurssikypsässä autokorjaamossa työskentelevää autonasentajaa. Kampaamossa Ansku ja Raiku yrittävät sinnitellä tukalan elämänsä kanssa. Anskulla (Sari Puumalainen) on laiska ja väkivaltainen aviomies sekä rahaa pummaava alkoholisoitunut äiti. Raikun (Maria Kuusiluoma) temperamentti kuohahtaa he

Juuri ja juuri kaikki näyttelijät mahtuivat loppukiitoksissa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilan lavalle. Ilo onnistuneesta esityksestä oli käsin kosketeltava. Jokainen oli hoitanut roolinsa hienosti ja Dickensin vanhaan Saiturin jouluun perustuva tarina sai monen katsojan silmäkulman kastumaan. Heikki Sankari on ohjannut esityksen, johon hän on tehnyt laulujen sanat yhdessä säveltäjä-kapellimestari Tuomas Kesälän kanssa. Saituri on tehtaan johtaja, joka on hakenut tehtaaseen töihin joukon lastenkodin lapsia, jotka raatavat ”nälkäpalkalla”. Joulu on tulossa ja Saituri tuskailee mitä tapahtuu kun työntekijät saavat vapaapäivän. Lapset haluaisivat, että Saiturikin suostuisi viettämään joulua ja päättävät pelotella itsekästä kitupiikkiä, niin että tämä muuttaisi mielensä ja ymmärtäisi miten hieno asia joulua on.   Lavalla oli neljäkymmentä ShedHelsingin nuorta näyttelijää. Kaupunginteatteri tekee yhteistyötä ShedHelsinki Säätiön kanssa. Säätiö on ottanut mallia Englannista. Ta

Heidi Köngäksen Siivet kantapäissä (Otava 2021, 363 s.) tutustuttaa lukijan vahvaan, itsenäiseen ja erittäin ammattitaitoiseen naiseen. Marja Rankkala (1918-2002) on tuttu nimi meille, jotka lapsena ja nuorena kuuntelimme radiosta kuunnelmia maanantai-iltaisin. Koko perhe kokoontui radion äärelle ja kuunnelmaa kuunneltiin hiiskumatta.   Siivet kantapäissä kertoo Rankkalan vuosista Yleisradiossa, ensin free lancerina ja sitten vakituisena Radioteatterin ohjaajana. Rankkala oli myös etevä näytelmien sovittaja ja kääntäjä. Näyttelijän työ ei kiehtonut häntä samalla tavalla kuin kääntäminen ja ohjaaminen. Siivet kantapäissä on myös kertomus suuresta rakkaudesta, josta Rankkala ei toipunut koskaan, vaikka miehiä elämän varrella riitti. Olavi Paavolainen oli Radioteatterin pomo ja hänestä tuli myös Rankkalan rakastettu samaan aikaan kun hän seurusteli Hertta Kuusisen kanssa. Ei ole vaikea arvata kumpi jäi toiseksi. Romaanissa Paavolaista kutsutaan Janukseksi, kaksinaamaisen jumalan mukaa