LM-Mummin maailma

Kultainen vasikka Espoon Kaupunginteatterissa on karu kertomus siitä mitä tapahtuu kun raha ja arvopaperit ovat ainoa asia, mikä elämässä on tärkeää. Maria Jotuni kirjoitti näytelmän vuonna 1918, sota oli takana ja espanjantauti tulossa. Näytelmää esitettiin vain harvakseltaan. Komediaksi kirjoitettu tarina lienee ollut liikaa sen ajan keskiluokalle, jonka äkkirikastumista edesauttoi ”osakemarkkinoidemme kaikkien aikojen hurjin keinottelukupla” 1916.    Tämän kuplan syntyminen on käsin kosketeltavaa Espoon Kaupunginteatterin esityksessä. Vain rahalla ja arvopapereilla on merkitystä. Ne, jotka eivät halua mukaan tähän karuselliin, saavat mennä. Erik Söderblom on ohjannut Kultaisesta vasikasta huikean performanssin. Rahan perässä on ennen kaikkea näytelmän päähenkilö huonosti menestyneen liikemiehen (Janne Reinikainen) vaimo Eedit (Elsa Saisio). Hän haluaa päästä pois ikävästä ja yksitoikkoisesta kotirouvan roolistaan, mutta siihen hän tarvitsisi rahaa. Tyttären hämmästykseksi rahan

 Ei haittaa vaikka tarina Baskervillen koirasta olisi entuudestaan tuttu, niin paljon ennen näkemätöntä taituruutta ja teatterin lumoa on Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön Baskervillen koirassa. Santeri Kinnunen on kelpo Sherlock Holmes ja Eppu Salminen hitaasti asioihin tarttuva Tohtori Watson. Näytelmän erikoisuutena on markkinoitu kolmea näyttelijää, jotka esittävät näytelmän aikana melkein 40 henkilöä ja yhtä jänistä. Rooleissa urakoivat Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää ja Mikko Virtanen. Näytelmä on pukusuunnittelija Elina Vätön ja hänen joukkojensa taidon näyte. Vaatteet vaihtuvat näyttelijän päällä niin nopeasti, että katsoja ei tahdo perässä pysyä. Lavastus (Katariina Kirjavainen) tukee kaikkea hienosti. Kiitos kuuluu myös äänisuunnittelija Jaakko Virmavirralle. Viihdyttävän ja katsojan tarkkaavaisuutta edellyttävän esityksen on ohjannut Reita Lounatvuori. Ei voinut kuin ihastella sitä miten paljon esitys oli yllätyksiä tulvillaan. Brittiläinen kirjailija Arthur

  Pakko huokaista kliseemäisesti: tätä kannatti odottaa. Kun valot sammuivat Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä ja viimeiset vuorosanat Bolla-näytelmästä saavuttivat katsomon, tuntui, että olin kokenut jotain ainutlaatuista. Melkein kolme tuntia kestänyt näytelmä, missä ei ollut yhtään turhaa sanaa, ei tarpeetonta liikettä, ei väärää ääntä, ei eksynyttä näyttelijää, ei vääriä huonekaluja tai esineitä.   Ensin oli Pajtim Statovcin hieno Finlandia-palkinnolla palkittu romaani Bolla(Otava 2019). Siitä dramaturgi Tuomas Timonen muokkasi näytelmän ja Milja Sarkola ohjasi ja näyttelijät näyttelivät. Ketju on selkeä, mutta siinä on paljon sellaista, mitä harvoin näkee näyttämöllä. Sarkola on kuin taikuri, joka loihtii silmiemme eteen jotain, mistä emme osanneet edes kuvitella. Näytelmän lavastus (Kaisa Rasila), sävellys ja äänisuunnittelu (Aleksi Saura), pukusuunnittelu (Elina Kolehmainen) ja valosuunnittelu (Kari Leppälä) kannattelevat tarinaa pelkistetysti ja intensiivise

Helsingin Kaupunginteatterin musikaali Niin kuin taivaassa on kaikilta osin juuri sitä teatteria, mitä nyt on ilo nähdä, kun vihdoin ja viimeinen katsomoihin saa ottaa väkeä – voimassa olevien rajoitusten mukaan tietysti. Harmitti esityksen päätyttyä, kun aplodit eivät millään kuulostaneet niin mahtavilta kuin haluisi. Meitä katsojia oli liian vähän. Olimme nähneet hiotun, mieltä lämmittäväni ja kauniin esityksen. Niin kuin taivaassa oli alun alkaen elokuva (2004). Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Kay Pollak oivalsi, että samasta aiheesta voisi tehdä musikaalin. Laulujen sanat ovat Carin Pollakin ja Fredrik Kempen käsialaa. Meillä Niin kuin taivaassa on nähty ensimmäisenä Svenska Teaternissa 2009 ja sen jälkeen sitä on esitetty eri teattereissa. Uuden esityksen alku on peräisin Tukholmasta, missä musikaalin ohjaaja ja Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Jacob Höglund näki esityksen ja oivalsi heti: tämän haluan tehdä. Avukseen hän sai käsikirjoituksen suomentajaksi Aino Piirola