Häikäisevän hieno Bolla Helsingin Kaupunginteatterissa

 Pakko huokaista kliseemäisesti: tätä kannatti odottaa. Kun valot sammuivat Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä ja viimeiset vuorosanat Bolla-näytelmästä saavuttivat katsomon, tuntui, että olin kokenut jotain ainutlaatuista. Melkein kolme tuntia kestänyt näytelmä, missä ei ollut yhtään turhaa sanaa, ei tarpeetonta liikettä, ei väärää ääntä, ei eksynyttä näyttelijää, ei vääriä huonekaluja tai esineitä.  

Ensin oli Pajtim Statovcin hieno Finlandia-palkinnolla palkittu romaani Bolla(Otava 2019). Siitä dramaturgi Tuomas Timonen muokkasi näytelmän ja Milja Sarkola ohjasi ja näyttelijät näyttelivät. Ketju on selkeä, mutta siinä on paljon sellaista, mitä harvoin näkee näyttämöllä. Sarkola on kuin taikuri, joka loihtii silmiemme eteen jotain, mistä emme osanneet edes kuvitella.

Näytelmän lavastus (Kaisa Rasila), sävellys ja äänisuunnittelu (Aleksi Saura), pukusuunnittelu (Elina Kolehmainen) ja valosuunnittelu (Kari Leppälä) kannattelevat tarinaa pelkistetysti ja intensiivisesti.

Romaani kuten näytelmäkin kertoo kahden nuoren miehen rakkaudesta, joka tulenaralla Balkkanilla on mahdotonta. Toinen heistä on albaani ja toinen serbi, toisella on myös perhe. Kirjoitin romaanista: ”Romaani on samalla kertaa kaunis ja ahdistava, konkreettinen ja sadunomainen. Mahdotonta ei aina ole mahdollista tehdä mahdolliseksi”. Samaan me törmäämme näytelmässäkin. Mikään ei puolla sitä, että Arsimin ja Milosin rakkaus voisi jatkua. Heillä on vain yksi yhteinen kesä ja se muuttaa heidät molemmat. Ei suinkaan paremmiksi ihmisiksi, pikemminkin päinvastoin. Arsimin tuhoksi koituu hänen kaipuunsa rakkauteen ja se vie hänet väärille urille.        

 Arsimilla on vaimo ja vuosien myötä kolme lasta. Hän jaksaa haaveilla kirjailijan urasta, mutta ei pysty täydellisesti keskittymään kirjoittamiseen. Milos on tullut Kosovoon opiskelemaan lääketiedettä, vaikka hänen olisi pitänyt omilla kotikonnuillaan. Sota musertaa heidän toiveensa. Ja vie lopulta toisen heistä ihmisraunioksi. Vain Arsimin vaimo saa lapsistaan ja olosuhteistaan voimaa kasvaa ihmisenä ehjemmäksi, mitä hän miehensä mielivallan alla oli.    

Näytelmän intiimikohtaukset on ohjannut intiimikohtausten koordinaattori Sara-Maria Heinonen ja hänen ansiostaan kaikki on kaunista ja pakahduttavaa. Kiitos kuuluu myös Samuli Niittymäelle (Arsim) ja Mikko Kauppilalla (Milos). Molempien roolityöt ovat huippuluokkaa. Kauppilan henkinen mureneminen koskettaa niin paljon, että tulee tunne mitä hänelle ihan oikeasti tapahtuu. Arsimin vaimo Jessica Grabowky hoitaa roolinsa hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Hänen vuorosanansa miehelleen: ”Kukaan ei ansaitse yksinäisyyden ankaruutta”, jää mielen sopukoille. Äänen sanottuna se tuntui paljon kohtalokkaammalta kuin kirjasta luettuna.

Monia rooleja tekevät Jouko Klemettilä, Otto Rokka ja Ursula Salo. Jouko Klemettilä vuokraisäntänä ymmärtää Milosia ehkä paremmin kuin kukaan muu. Oman roolinsa saa näytelmässä myös albaanien kansanperinne. Päivästä toiseen Arsim kertoo lapsilleen tarinaa Bollasta, pirusta, käärmeenkaltaisesta olennosta tai ylipäätään ulkopuolisesta olennosta.     

                                   
                      Samuli Niittymäki, Mikko Kauppila, Jessica Grabosky                                                           Kuva Ilkka Saastamoinen  
 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku