Minusta ei olisi kirjailijaksi

Kirjailijoista moni kertoo menevänsä työhuoneelleen aamu-yhdeksältä ja kirjoittavansa JOKA PÄIVÄ iltapäivään asti. Näin on kertonut tamperelainen Seppo Jokinenkin. Sillä mallilla hän on saanut aikaan taas uuden hyvän kirjan. Vihan sukua on dekkari parhaimmillaan. Komissario Koskinen pakertaa ja miettii ja toimii omavaltaisesti ja yksinään - eli yleensä aina sääntöjen vastaisesti. Mutta saa selville mikä räjäytti radan varren omakotitalossa pommin. Kolme ihmistä kuoli ja kymmeniä loukkaantui ja lähitalossakin tapahtui veritöitä. Kaikki kerrottuna kiihkottomasti ja uskottavasti, ei liian pelottavasti, mutta kuitenkin ... Ja mikä parasta kaikki tapahtuu Tampereella ja sen nurkilla. Onneksi kävin viime kesänä Vilppulassa (asemallakin kävimme - siellä Koskinenkin pyörähtää) ja Mäntässä. Eli olin koko ajan kartalla. Vihan sukua on viiltävä kertomus menneisyyden painolastin kantamisesta.

Minä en kömmi työhuoneelle klo 9, enkä kirjoita koko päivää. Vaikka suunnitelmissa sellainen välillä kangasteleekin. Olen viimeiset kuukaudet ja viikot ja päivätkin, kirjoittanut isäni Pekan elämäntarinaa. Välillä se on sönsyillyt tarinaksi Topista, tätini miehestä ja Maria Lydiasta, isotädistäni ja äidinäidistä ja hänen muistakin tyttäristään kuin äidistäni.

Tarinaa on koossa 25 liuskaa ja paljon on vielä kertomatta ja kuviakin on löytynyt vaikka kuinka paljon. Toimittajamaisesti yhdistelen faktaa ja fiktiota ja näkökulma asioiden kulkuun on tiukasti vain ja ainoastaan minun.

KONEASENTAJA JA PIIPPU

Pohjolankadun tehtaalla tehtiin töitä kahdessa vuorossa. Koneasentajat olivat verstaalla töissä 7 – 16, päivällä oli tunnin ruokatunti 11 – 12. Pekka kävi ruokatunnilla aina kotona syömässä. Ehtipä hän laittaa Tiitin päiväunillekin.

Tamperelaistehtaissa työntekijät kerääntyivät portin taakse ennen ruokatuntia ja ennen neljää, kun työpäivä päivävuorolaisilta päättyi. Kun Leena-Maija silloin tällöin meni isää vastaan tehtaalle, häntä harmitti kun isä tuli vasta viimeisten joukossa pois. Pekalla ei ollut kiire pois töistä. Usein hän joutui illalla palaamaan tehtaalle. Kun jokin visainen konerikko kaipasi korjaajaa, tuli joku tehtaalta sanomaan, että pitäisi tulla paikalle. Jos Pekka joutui jäämään neljältä ylitöihin, poikkesi joku työtovereista kertomaan, että pitäisi viedä eväitä.

Ylitöissä oltiin myös kun asennettiin uusia koneita. Venäläistä vihkokonetta asennettiin tehtaan ylimpään kerrokseen ja työpäivät venyivät. Leena-Maija vei usein voileivät, kahvin ja maidon isälle. Tehtaalla oli kolme porttivahtia, heistä kaksi antoi yli 10-vuotiaan tytön mennä yksinään yläkertaan. Matkan varrella oli monta lappua jossa luki ”Sylkeminen kielletty”.

Pekka piti työstään. Sodan jälkeen piti varaosat tehdä itse. Taito kasvoi ja arvostus sen mukana. Piippu suussa paikasta toiseen kulkeva koneasentaja oli tuttu mies tehtaalla. Ylimääräistä kiitosta sai kun viilasi tehtaan johtajan Mauri Haarlan ja hänen lastensa laskettelusukset verstaalla laskettelukuntoon.

Verstaalla syntyi myös leikkikaluja lapsille. Puuseppä teki vastavuoroisesti puusta leluja. Jopa Pirkkalassa lasten urheilukisoissa jaetut pokaalit olivat syntyneet tehtaalla.

  

Tehdas on Raf.Haarla Oy:n paperinjalostustehdas. Kirjastossa odottaa kirja, jossa kerrotaan Haarla-yhtiön historiasta. Olen kahlannut läpi hyvin paljon mielenkiintoista materiaalia ja nauttinut työstäni. En vain ole vielä keksinyt kuka lähipiiristä voisi toimia esilukijana.

Puoli vuotta sitten harmittelin että tavallisten ihmisten elämästä ei ole jäljellä dokumentteja. Mutta onneksi löytyy kaikenlaista mitä tietoa tihkuu. Alli - äitimme sisar ona lähettänyt 1940-luvun lopulla sisarelleen Maijalle kortin Uudestakaarlepyystä. Alli on ollut vierailulla serkkunsa Liisan luona. Kortissa Alli kertoo että Uudessakaarlepyyssä on vari ja kyselee onko Maija myynyt harppuja. 

Kysymys on aiheellinen koska Maija oli töissä Tampereen Soitinkaupassa. Tieto vahvistui vuoden 1946 veronkantoluettelosta. Moni asia josta minulla on ollut hatara muistikuva on osoittaunut asiakirjojen perusteella todeksi. 

Viime perjantaina olimme Sotkiksen kevätjuhlassa. Olin juhlissa viidettä kertaa, Kertun takia toista kertaa ja Karlan juhlissa ehdimme käydä kolme kertaa.  Juhlien värinä oli keltainen. Kävimme Karlan kanssa torstai-iltana UFF:n kaupassa Malmilla. Hämmästyin miten siisti ja hyvin järjestetty kauppa oli. Löysin keltaisen paitapuseron ja tajusin että sinnehän voi ihan oikeastikin mennä vaateostoksille. Pusero maksoi 7 euroa!!!

Karlan kokoisia vaatteita emme löytäneet, joten jouduimme turvautumaan Seppälään. Huivi oli Karlalla ennestään. 

    

Kotipihan kauneudessa ei ole valittamista. Toisaalta ei kyllä oikein tiedä onko nyt alkukesä, vai se oikea kesä. Pääasia on että on lämmintä. Olen istunut jo pari tuntia verannalla kirjoittamassa. 

Ehkäpä sittenkin olen ihan vähän kuin oikea kirjailija.