Hurmaava Hurmeen Harhama

Hyvää kannattaa odottaa. Keväällä jäi teatterikevät kokematta, kesällä oli tarjolla kesäteatteria harvakseltaan. Syksyllä odotusta oli rutkasti ilmassa. Juha Hurmeen ohjaama Harhama Espoon Kaupunginteatterissa oli hyvien esitysten odotuslistalla kärkipäässä. Eikä turhaan ollut. Hurjaa ja huimaa menoa oli etenkin ensimmäisellä puoliajalla tarjolla runsain mitoin.

Toimittaja Algot Untola julkaisi omaelämäkerrallisen kaksi-osaisen massiivisen romaanin Harhama vuonna 1909. Untola kirjoitti salanimellä Irmari Rantamala. Seuraavana vuonna ilmestyi Maiju Lassilan nimellä kirjoitettu  näytelmä Tulitikkuja lainaamassa. Lassilalta ilmestyi monta muutakin näytelmää mm. Nuori mylläri ja Kun lesket lempivät. Ja kaiken aikaa toimittaja Algot Untola kirjoitti juttujaan toimittajana. Kansalaissodan loppuselvittelyissä Untola menetti henkensä.

Hurmeen Harhama on hurmaava ja hurja. Ensimmäinen näytös vie katsojan Pietariin, missä Harhama (liikunnallisesti ja muutenkin taidokas Tomi Alatalo) yrittää saada selville sitä millaista suuressa maailmassa oikeasti on. Ja siellähän on tarjolla vaikka mitä. Musiikin höystämänä ruoditaan markkinataloutta, sosialismia, kristinuskoa, Perkeleen pahuutta, kurjuutta ja rikkautta.

Harhamassa on kuusi näyttelijää: Tomi Alatalo, Eetu Känkänen, Antti Laukkarinen, Enni Ojutkangas, Cècile Orblin ja Roosa Söderholm. Jokaisella – Alataloa lukuun ottamatta – monta roolia, monta laulua, monta tanssia. Ja kaikki loistavia. Saara Hurmeen koreografia tukee ja vahvistaa kaikkea. Näyttelijöiden yhteistyö on saumatonta. Välillä on tunne, että esitys on yhtä taukoamatonta liikettä, alati vaihtuvaa, yllättävää.

Toisessa näytöksessä meno rauhoittuu ja Harhamasta jopa tulee pienen tytön isä. Mutta huonosti käy vauvalle Harhaman menossa, lapsi annetaan pois ja elämä huonomaineisen näyttelijättären kanssa jatkuu. Moninaiset uskon asiat ovat sumentaa Harhaman mielen lopullisesti. Menossa ovat mukana Piru, Lempo, Hiisi ja Horna.  Taiteen perimmäistä olemustakin yritetään löytää.  

Juha Hurmeella on taiturimainen ote ja kyky tulkita unhoon jääneitä taideteoksia, raaputtaa niiden pintaa ja saada esille asioita, jotka eivät vuosikymmenten kuluessa ole muuttuneet mihinkään. Harhamassa hän on houkutellut mukaansa joukon samanhenkisiä taiteilijoita. Ja lopputulos on täydellinen.


Eetu Känkänen ja Roosa Söderholm (edessä),

Tomi Alatalo, Antti Laukkarinen, Cécile Orblin, Enni Ojutkangas 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

KADONNEEN KUULOLAITTEEN METSÄSTYS

Huippuosaaja