Valitus ja narina pois

En voi olla erilainen nuori – enää. Niinpä olen päättänyt ryhtyä erilaiseksi mummiksi, isoäidiksi, isoisoäidiksi, äidiksi, vaimoksi, kaveriksi, vanhukseksi. Ihan miksi vaan.

En enää päivittele Raidejokeria, sen tarpeellisuutta tai rakennustöiden aiheuttamia häiriöitä. En ihmettele Tampereella mihin siellä tarvitaan ratikkaa. En hämmästele miksi Pitäjänmäentien ja radan väliin rakennetaan korkeita kerrostaloja. Tyytyväisellä mielellä ihastelen kun ns. täydennysrakentamista tulee kaikkialle. Iloitsen jokaisesta metsän lämpäreestä, joka säästetään tehorakentamiselta. Etenkin Pajamäen metsän säilymiseltä.  

En paheksu nuoria jotka keskustelevat kovaäänisesti keskenään ja täyttävät koko kadun, niin että minun pitää siirtyä rotvallin toiselle puolelle eli usein ajotielle. Kuuntelen tyytyväisenä mitä kanssamatkustajallani on asiaa ystävälleen eikä häiritse sekään että soittaja varmuuden vuoksi puhuu kovalla äänellä, jotta puhe kantautuu kuulijalle junasta tai bussista. 

En kiinnitä mitään huomiota heihin, joilla ei ole kasvomaskia bussissa, junassa, ostoskeskuksessa, ruokakaupassa, kirjastossa tai apteekissa. Enkä tuohdu vaikka joku ei noudattaisi etäisyysmerkkejä kassajonossa ja hymyilen hänelle, joka selkeästi pakkaa ostoksiaan minun reviirilläni.

Lopetan kaiken valittamisen, kiukuttelun, kyselesemisen ja kyseenalaistamisen erilaisten digiajan palvelujen kanssa. Yritän tarpeeksi monta kertaa ja koetan lukea myös ohjeet niin että etsiminen, vertaaminen, tilaaminen, maksaminen, kaikki sujuu tietokoneen, läppärin ja puhelimen avulla. Jos tarvitsen apua, pyydän sitä rauhallisesti ja otan vastaan kaiken opetuksen ja ohjaamisen mitä nuorempien sukupolvien edustajat antavat.  

Aion kokeilla millaista on kun en enää kerro miten tyytyväisiä meidän pitää olla, kun ei tarvitse keittää lakanoita pesutuvan isossa padassa lipeäliuoksessa ja huuhtoa pyykkejä betonisammioissa. Tässä kohtaa en edes kerro mummustani, joka huuhteli herrasväen pyykit järvessä kesät talvet. Enkä muistele miltä koulun matovelli maistui tai miten konservatiivia opettajat olivat. Mitä siitäkään että talvitakin hihat olivat liian lyhyet, villapaita kutitti ja äiti osti aina ihan vääränväristä kangasta joulujuhlaleninkiin. Sen olisi pitänyt olla tummanpunaista, mutta vihreä ja ruskea olivat käytännöllisempiä.  

En lähetä valitusta pakettini kuljetusliikkeelle ja kerro että he ovat ohjanneet pakettini ihan väärään paikkaan. Iloisena myös jonotan Postin palvelupisteessä vuoroani, ihanaa että vielä on postin oikea toimipaikka, jossa myydään pakkausmateriaalia ja opastetaan. Ilman Sellon postin ystävällistä työntekijää en olisi oppinut netin kautta lähettämään paketteja.

Paketin lähettämiseen tarvitsin apua, koska vuosien pakertamisen jälkeen, olen saanut valmiiksi isästäni kertovan kirjan Viilari, maileri, vaari. Se on ihan oikean kirjan näköinen, vaikka sen kustantaja on kirjoittaja itse. Käsikirjoitus ei ole matkannut kustantajalta toiselle. Sen sijaan omakustanteen julkaisemiseen ovat kannustaneet tyttäret ja ystävä, joka on myös auttanut oikoluvussa. Kun vielä löytyi taittaja, joka halusi saattaa tekstit ja valokuvat painokuntoon, oli suunnitelma selvä.

Isäni oli ihan tavallinen suomalainen koneasentaja, syntyisin Pielavedeltä, mutta päätynyt Varkauden kautta Tampereelle. Hänestä ei kerrota kirjoissa eikä lehdissä, mitä nyt pari kertaa pääsi mukaan paikallislehden gallupiin ja nuoruuden urheilutulokset löytyvät Warkauden Lehdestä. Aarteita ovat muutamat isän kirjoittamat kirjeet, jopa ne kaksi jotka sain työkomennuksella olevalta isältä Brasiliasta vuonna 1961.

Erilaisena mummina olemiseen kuuluu sekin että en harmittele että en aikanaan kysellyt menneistä vuosista äidiltä ja isältä. Tarinoita on jäänyt mieleen ja vuosien saatossa olen muokannut ne omikseni eli muistan ne omalla tavallani. Menneestä kertominen on aina kirjoittajan oma tarina.

Tätä samaa menetelmää on paljon Samuel Adamsonin näytelmässä Kaikki äidistäni, joka on tehty Pedro Almodovarin elokuvan ohjalta. Kansallisteatteriin sen on ohjannut lahjakas Anne Rautiainen. Hienosti hoidettujen turvavälien ja -ohjeiden mukaan näytelmästä oli ilo nauttia. Näytelmä on samalla kertaa täynnä äidinrakkautta ja kapinaa äitiä vastaan. Se kertoo monenlaisista ja erilaisista ihmisistä ja oikeastaan vain meistä kaikista. Näyttelijöitä erityisesti loistavat Janne Reinikainen Agradona, Katariina Kaitue Huma Rojona, näyttelijä-diivana ja Annika Poijärvi Manuelana, kuolleen nuoren pojan äitinä. Lumoavinta näytelmässä oli Kati Lukan lavastus.

Siis en voi valittaa sitäkään etten pääse teatteriin tai museoon. Amos Rexissä oli keskellä pyhäpäivää ilahduttavan väljää ja sai kaikessa rauhassa tutkia Egyptin loisto-näyttelyn esineitä ja ihmeitä.

Yritän soittaa heille, joille en ole pitkään aikaan soittanut. Rauhallisesti pyydän anteeksi, kun puhelu pätkii.  Telia poisti tukiasemansa kotini läheltä ison toimistotalon katolta. Talo puretaan uusien asuintalojen alta sitten joskus. Pitäisi varmaan kertoa Telialle, että me soitamme, vaikka taloja puretaan ja rakennetaan.


 Julkaistu Tanotorvessa 23.10.2020 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku