Hoitokoti on hoitajien luomus
Velvollisuus vai rakkaus? Kolme vuotta nämä kaksi tunnetta ovat kamppailleet mielessäni. Menenkö tapaamaan miestäni hoitokotiin vai asetanko oman hyvinvointini etusijalle. En ole vaimo, joka käy miehensä luona joka päivä. Minun kuuluisi tehdä niin, viedä pastilleja, suklaata, hedelmiä. Huolehtia ja hoivata häntä. Ylipäätään olenko ihan varma että hänen paikkansa on hoitokodissa eikä kotona. Jokainenhan tietää että hoitopaikkaa ei saa millään ja että naapurin mieskin kävi syöttämässä vaimoaan viisi vuotta joka päivä.
Miksi täytyy selittää ja selostaa, että hän on niin pahasti
muistisairas, ettei hän voi olla kotona. Eikä hän ole saanut paikkaa sen takia
että olisin vaatinut, käräjöinyt. Asiantuntijat päätyivät ympärivuorokautiseen
hoitopaikkaan. Kun oman asuinalueen sosiaalityöntekijä ryhtyi hoitamaan asiaa,
oli hoitopaikka tiedossa kolmessa päivässä. Tutustuimme paikkaan, totesimme
että tämä on hyvä ja lähellä kotiamme/kotiani.
Mieheni sopeutuminen uusiin oloihin oli vaikeaa. Takana oli
kuuden kuukauden aikana 11 eri paikkaa. Vaikka henkinen kunto oli täysin
romahtanut, jalat kantoivat ja kädet jaksoivat tempoa ovia auki. Sairaaloissa
ovet olivat lujatekoisia, hoitokodissa hän on saanut ovien turvarakenteet
useamman kerran auki. Nyt ne on korjattu, niin että mies ei pääse yöllisille
retkille.
Olimme onnekkaita kun hoitopaikka oli hyvä. Hoitajat olivat
kiinnostuneita asukkaista, järjestivät monenlaista viriketoimintaa. Oli
fyysistä kuntoutusta. Mies ei joutanut tuolijumpassa istumaan, oli vaellettava
paikasta toiseen. Ulkoilussakin tuli häikkää, kun hän ei neuvojen mukaan aina
malttanut odottaa lenkkiseuraa. Omaisten kanssa ulkoilu sujui päällisin puolin
hyvin. U-käännöstä ei saanut tehdä, aina oli mentävä eteenpäin. Monessa
tienristeyksessä syntyi epäselvyyttä siitä mihin suuntaan piti mennä. Ei
auttanut että kyseessä oli usein taannoisilta juoksu- ja kävelylenkeiltä hyvin
tuttu paikka.
Me omaiset ihailimme ja arvostimme työhönsä sitoutunutta
henkilökuntaa. Jopa geriatri-tuttu oli käynneillään vakuuttunut että täällä
mies saa parasta mahdollista hoitoa. Mutta sitten alkoi tapahtua. Hoitaja
toisensa jälkeen sanoutui irti työsuhteestaan tai lopetti keikkojen tekemisen. Rivien
välistä oli helppo aavistaa mistä joukkopako saattoi johtua. Jos työtäsi ei
arvosteta, hakeudut ilman muuta sinne missä niin voisi käydä. Lähtijöitä ei
ollut yksi eikä kaksi vaan toistakymmentä.
Jokainen työntekijä joka hoitaa miestäni tekee
käsittämättömän tärkeää työtä. Minun voimani ja kykyni eivät siihen yltäisi.
Toivon että jokaisen työpanosta oikeasti arvostettaisiin ja heidän
mielipiteensä asioiden hoidossa otettaisiin huomioon. Tiedon pitäisi myös
kulkea.
Minut on useamman kerran korona-aikana käännytetty ovelta
pois kun olen ollut menossa tapaamaan miestäni. Ohjeet ovat muuttuneet enkä
tiennyt niistä tai kyseessä oli väärinkäsitys. Kukaan ei koskaan pyydä anteeksi
että minulle on aiheutettu mielipahaa. Sekavan ja ahdistuneen mieheni kanssa ei
toimi kuin tavallinen tapaaminen kasvokkain. On kaksi kysymystä, kun hän näkee minut,
onko suklaata ja vietkö minut ulos. Ja minä vien ja nautimme lenkeistämme satoi
tai paistoi. Suklaat ehdimme syödä sitten lenkin jälkeen.
Hei! Olipa surullista lukea miten olet kokenut tulleeksi kohdelluksi! Voin puhua vain omasta pyrkimyksestäni tehdä työtäni, minulle tärkeintä muistisairautta sairastavien ihmisten hoitamisessa on aito kohtaaminen, ihmisen kohtaaminen ihmisenä. Tässä työssä se on ammatillisuuden perusta. Toki on tärkeää myös lääkehoito ja somaattisen terveydentilan seuranta, ihmisen tunteminen, menneisyys ja tärkeät ihmiset ovat kuitenkin edellytys jotta pystytään ymmärtämään milloin on jotain vialla. Olen kanssasi samaa mieltä siitä että osastolla ilmapiiri on muuttunut, vakinaisia työntekijöitä on vähemmän kuin sijaisia, väsymys on silminnähtävää. T. Enskan omahoitaja
VastaaPoista