Hoitokoti on hoitajien luomus

 Velvollisuus vai rakkaus? Kolme vuotta nämä kaksi tunnetta ovat kamppailleet mielessäni. Menenkö tapaamaan miestäni hoitokotiin vai asetanko oman hyvinvointini etusijalle. En ole vaimo, joka käy miehensä luona joka päivä. Minun kuuluisi tehdä niin, viedä pastilleja, suklaata, hedelmiä. Huolehtia ja hoivata häntä. Ylipäätään olenko ihan varma että hänen paikkansa on hoitokodissa eikä kotona. Jokainenhan tietää että hoitopaikkaa ei saa millään ja että naapurin mieskin kävi syöttämässä vaimoaan viisi vuotta joka päivä.   

Miksi täytyy selittää ja selostaa, että hän on niin pahasti muistisairas, ettei hän voi olla kotona. Eikä hän ole saanut paikkaa sen takia että olisin vaatinut, käräjöinyt. Asiantuntijat päätyivät ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Kun oman asuinalueen sosiaalityöntekijä ryhtyi hoitamaan asiaa, oli hoitopaikka tiedossa kolmessa päivässä. Tutustuimme paikkaan, totesimme että tämä on hyvä ja lähellä kotiamme/kotiani.

Mieheni sopeutuminen uusiin oloihin oli vaikeaa. Takana oli kuuden kuukauden aikana 11 eri paikkaa. Vaikka henkinen kunto oli täysin romahtanut, jalat kantoivat ja kädet jaksoivat tempoa ovia auki. Sairaaloissa ovet olivat lujatekoisia, hoitokodissa hän on saanut ovien turvarakenteet useamman kerran auki. Nyt ne on korjattu, niin että mies ei pääse yöllisille retkille.

Olimme onnekkaita kun hoitopaikka oli hyvä. Hoitajat olivat kiinnostuneita asukkaista, järjestivät monenlaista viriketoimintaa. Oli fyysistä kuntoutusta. Mies ei joutanut tuolijumpassa istumaan, oli vaellettava paikasta toiseen. Ulkoilussakin tuli häikkää, kun hän ei neuvojen mukaan aina malttanut odottaa lenkkiseuraa. Omaisten kanssa ulkoilu sujui päällisin puolin hyvin. U-käännöstä ei saanut tehdä, aina oli mentävä eteenpäin. Monessa tienristeyksessä syntyi epäselvyyttä siitä mihin suuntaan piti mennä. Ei auttanut että kyseessä oli usein taannoisilta juoksu- ja kävelylenkeiltä hyvin tuttu paikka.

Me omaiset ihailimme ja arvostimme työhönsä sitoutunutta henkilökuntaa. Jopa geriatri-tuttu oli käynneillään vakuuttunut että täällä mies saa parasta mahdollista hoitoa. Mutta sitten alkoi tapahtua. Hoitaja toisensa jälkeen sanoutui irti työsuhteestaan tai lopetti keikkojen tekemisen. Rivien välistä oli helppo aavistaa mistä joukkopako saattoi johtua. Jos työtäsi ei arvosteta, hakeudut ilman muuta sinne missä niin voisi käydä. Lähtijöitä ei ollut yksi eikä kaksi vaan toistakymmentä.

Jokainen työntekijä joka hoitaa miestäni tekee käsittämättömän tärkeää työtä. Minun voimani ja kykyni eivät siihen yltäisi. Toivon että jokaisen työpanosta oikeasti arvostettaisiin ja heidän mielipiteensä asioiden hoidossa otettaisiin huomioon. Tiedon pitäisi myös kulkea.  

Minut on useamman kerran korona-aikana käännytetty ovelta pois kun olen ollut menossa tapaamaan miestäni. Ohjeet ovat muuttuneet enkä tiennyt niistä tai kyseessä oli väärinkäsitys. Kukaan ei koskaan pyydä anteeksi että minulle on aiheutettu mielipahaa. Sekavan ja ahdistuneen mieheni kanssa ei toimi kuin tavallinen tapaaminen kasvokkain. On kaksi kysymystä, kun hän näkee minut, onko suklaata ja vietkö minut ulos. Ja minä vien ja nautimme lenkeistämme satoi tai paistoi. Suklaat ehdimme syödä sitten lenkin jälkeen.