Minusta tuli korona-vanhus

Kun jäin eläkkeelle toistakymmentä vuotta sitten, opin nopeasti että minun ei pidä olla vanhana terve vaan toimintakykyinen. Eli pystyn hoitamaan kotini itse, siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupassa, laitan ruokaa. Vähitellen ymmärsin että toimintakyvyn säilyminen edellyttää terveellistä ravintoa, hyvää unta, riittävää liikuntaa, kulttuurin harrastamista, aivojen jumppaamista. 

Senkin opin että vanhuus oikeastaan alkaa vasta yli 80-vuotiaana. Vuosi vuodelta tuntui että vanhuuden ikäraja siirtyi aina vain eteenpäin, joten en ole missään vaiheessa ymmärtänyt että olen vanhus.

Nyt tiedän, että olen. Olen yli 70-vuotias ja olen valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Maanantain määräysten mukaan minun pitää olla kotona. Kaupassa saan piipahtaa ja käydä ulkoilemassa – mieluummin metsässä jossa ei ole muita. Päivän kävelylenkillä näin useita muitakin vanhuksia täyttämässä uutta kansalaisvelvollisuutta: ulkoilemassa ja metsässä. Kotini lähellä olevalla Komendantinmäellä on harvoin ollut väkeä niin paljon kuin tänään. Koululaisetkin ulkoilivat – heillä oli varmaan välitunti.  

  

                              

En kapinoi sitä vastaan, että meistä ikäihmisistä pidetään erityistä huolta. Ymmärrän että korona-virus on ikäisilleni erittäin vaarallinen – olipa jotain perussairautta tai ei. Mutta hämmentää, kun nyt yhtäkkiä tiedetään kuka on vanhus ja meistä ollaan tekemässä avuttomia ja toisten apua tarvitsevia. Ihan samalla tavallahan aikuisia ja nuoria ja lapsiakin kehotetaan pysymään neljän seinän sisällä ja välttämään paikkoja, missä on paljon väkeä. Mutta ikäihmiset ovat riskiryhmää. Asiantuntijoiden mukaan olemme nähneet elämää niin paljon, että ymmärrämme että meidän pitää pysyä neljän seinän sisällä ja myös pysymme.

Presidenttiä myöten kehotetaan auttamaan ja kantamaan huolta meistä. Ilman käskyäkin me vanhat soittelemme ja pidämme toisiimme tiiviisti yhteyttä. Moni nuorempi sukulainen tai ystävä soittelee ja kyselee miten menee. Naapurin rouvakin kertoi että voi käydä kaupassa! Toinen rouva tiesi että hississä pitää nyt matkusta yksinään. Onneksi olen asettanut tavoitteeksi että kerran päivässä on kiivettävä viidenteen kerrokseen portaita pitkin – alkoipa matka sitten parkkihallista tai ykkösestä.

Mutta odotan ohjeita mitä sitten jos sairastun. Kukaan ei saa tulla, itse pitää pystyä arvoimaan miten sairas on. Kuka kutsuu apua, kuka arvioi tarvitaanko sitä. Kysymyksiä ja epäselvyyttä sitä ilmassa on paljon.