Pakollinen pakkoero



Kahvilassa oli tarjolla hyvää passion-kakku. Tilasin cappuccinon ja kauramaitolatten. Olimme jo tottuneet poikkeamaan kahvilassa, joka oli lähellä terveysasemaa ja hammasteknikon vastaanottoa. Aluksi meitä oli ollut auttamassa ja tukemassa joku hoitohenkilökunnasta, nyt olin uskaltautunut EKG -keikalle kaksistaan mieheni kanssa.

Olin perunut Tampereen matkani ja keskiviikko-illan teatteriliput. Korona-virus levisi ja olin varovainen. Nyt oli  hyvää aikaa käydä sydänfilmissä, ehkä sen avulla saisimme selvyyttä siihen miksi mieheni hengästyminen oli lisääntynyt kaiken aikaa. Keuhko-kuvakaan ei tuonut selkeyttä tilanteeseen. Kahvilassa käynnin jälkeen teimme vielä pienen kävelylenkin. Olin mielissäni kun olin saanut labra-asiat hoidettua.
Parin päivän päästä 13.3. sain Hoivakodista postia: ”Haluamme tehdä kaikkemme asukkaidemme turvallisuuden varmistamiseksi ja siksi olemme päivittäneet vierailukäytäntöjä. Haluamme rajoittaa vierailuja kotiimme. Ainoastaan saattohoitoon tai asukkaan voinnin äkilliseen laskuun liittyvät käynnit ovat toivottuja. Puhelukin ilahduttaa, toivommekin että soittaisitte läheisellenne käynnin sijaan.”
Uusi kirje tuli 18.3. ”Suomen hallitus on kieltänyt vierailut hoivakodeissa kuukaudeksi. Valitettavasti läheiset, vapaaehtoiset ja ulkopuoliset esiintyjät eivät voi vierailla hoivakodissa tänä aikana. Suuria kokoontumisia ei järjestetä, mutta pienissä ryhmissä toteutetut toiminnat, kuten tuolijumpat ja bingot jatkuvat entiseen tapaan.”

Pieni särö tuli mieleeni kun minut läheisenä rinnastettiin ulkopuolisiin esiintyjiin. Arvostan suuresti että kodissa käy esiintyjiä. Ne ilahduttavat valtaosaa asukkaista. Mutta rohkenen väittää, että läheiselleni minun käyntini on enemmän kuin suurimmankaan kuoron kevätkonsertti!

Olemme tyttärieni ja sisareni (alan ammattilainen) kanssa erittäin tyytyväisiä mieheni saamaan hoitoon ja kohteluun. Hän saa valvoa myöhään, nukkua pitkään, olla menemättä kuntosalille tai osallistumatta tuolijumppaan kun se ei tunnu mieleiseltä. Olemme vakaasti sitä mieltä että fyysisen ja henkisenkin hyvinvoinnin tärkeänä kulmakivenä on kävelylenkit, joita teemme hänen kanssaan. Onneksi toisinaan henkilökuntakin ulkoiluttaa häntä.

Muistisairas hävittää kaiken; silmälasit, sisätossut, villatakin, kellon, puhelimen, proteesin. Vaatteet pysyvät tallella lukituissa kaapeissa. Joka kerta käydessäni Hoivakodissa yhtenä ohjelmanumerona on kadonneiden tossujen metsästys. Yritän myös helpottaa henkilökunnan työtä, pitämällä miehen vaatteet jonkinlaisessa järjestyksessä. Jos ei muuta niin korjaan pois rikkinäiset sukat. Kantapäät ovat kovilla kun mies kulkee käytäviä edestakaisin sukkasillaan – kun ne kaikki kolmet sisätossut ovat ”hukassa”.

Vaikka muistisairas ei muista kävikö hänen luonaan eilen minä vai tytär, hän nauttii siitä kun olen hänen seuranaan. Ja onhan minusta välillä seuraa vähän muillekin asukkaille. Heidän kanssaan tulee tutuksi kun viikosta viikkoon käyn miestäni katsomassa.

Soitin kysyäkseni miten mies voi. Hoitaja antoi puhelimen miehelleni. Hän ilahtui kuullessaan ääneni, kysyi missä olen, tulenko ja tiedänkö missä hän on. Ei muuta! On vain pystyttävä hyväksymään että läheiseni luokse en pääse ja sekin, että muistisairas ei ajan kulumista tajua.

Minä valitettavasti tajuan ajan kulumisen. Lasken päiviä viime tapaamisesta. Seuraavasta en tiedä. Mikään rajoittamistoimenpide ei ole nyt turha. Lapsuuden ja nuoruuden korona-peleissä tiesi mihin pyrki. Nyt pyrimme yhteisvoimin säilymään terveinä.     




                                       Siellä hän on !

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

KADONNEEN KUULOLAITTEEN METSÄSTYS

Huippuosaaja