Pakollinen pakkoero
Kahvilassa oli tarjolla hyvää passion-kakku. Tilasin cappuccinon
ja kauramaitolatten. Olimme jo tottuneet poikkeamaan kahvilassa, joka oli
lähellä terveysasemaa ja hammasteknikon vastaanottoa. Aluksi meitä oli ollut
auttamassa ja tukemassa joku hoitohenkilökunnasta, nyt olin uskaltautunut EKG -keikalle
kaksistaan mieheni kanssa.
Olin perunut Tampereen matkani ja keskiviikko-illan
teatteriliput. Korona-virus levisi ja olin varovainen. Nyt oli hyvää aikaa käydä sydänfilmissä, ehkä sen avulla
saisimme selvyyttä siihen miksi mieheni hengästyminen oli lisääntynyt kaiken
aikaa. Keuhko-kuvakaan ei tuonut selkeyttä tilanteeseen. Kahvilassa käynnin
jälkeen teimme vielä pienen kävelylenkin. Olin mielissäni kun olin saanut labra-asiat
hoidettua.
Parin päivän päästä 13.3. sain Hoivakodista postia:
”Haluamme tehdä kaikkemme asukkaidemme turvallisuuden varmistamiseksi ja siksi
olemme päivittäneet vierailukäytäntöjä. Haluamme rajoittaa vierailuja kotiimme.
Ainoastaan saattohoitoon tai asukkaan voinnin äkilliseen laskuun liittyvät
käynnit ovat toivottuja. Puhelukin ilahduttaa, toivommekin että soittaisitte
läheisellenne käynnin sijaan.”
Uusi kirje tuli 18.3. ”Suomen hallitus on kieltänyt
vierailut hoivakodeissa kuukaudeksi. Valitettavasti läheiset, vapaaehtoiset ja
ulkopuoliset esiintyjät eivät voi vierailla hoivakodissa tänä aikana. Suuria
kokoontumisia ei järjestetä, mutta pienissä ryhmissä toteutetut toiminnat,
kuten tuolijumpat ja bingot jatkuvat entiseen tapaan.”
Pieni särö tuli mieleeni kun minut läheisenä rinnastettiin
ulkopuolisiin esiintyjiin. Arvostan suuresti että kodissa käy esiintyjiä. Ne
ilahduttavat valtaosaa asukkaista. Mutta rohkenen väittää, että läheiselleni
minun käyntini on enemmän kuin suurimmankaan kuoron kevätkonsertti!
Olemme tyttärieni ja sisareni (alan ammattilainen) kanssa
erittäin tyytyväisiä mieheni saamaan hoitoon ja kohteluun. Hän saa valvoa
myöhään, nukkua pitkään, olla menemättä kuntosalille tai osallistumatta
tuolijumppaan kun se ei tunnu mieleiseltä. Olemme vakaasti sitä mieltä että
fyysisen ja henkisenkin hyvinvoinnin tärkeänä kulmakivenä on kävelylenkit,
joita teemme hänen kanssaan. Onneksi toisinaan henkilökuntakin ulkoiluttaa
häntä.
Muistisairas hävittää kaiken; silmälasit, sisätossut,
villatakin, kellon, puhelimen, proteesin. Vaatteet pysyvät tallella lukituissa
kaapeissa. Joka kerta käydessäni Hoivakodissa yhtenä ohjelmanumerona on
kadonneiden tossujen metsästys. Yritän myös helpottaa henkilökunnan työtä,
pitämällä miehen vaatteet jonkinlaisessa järjestyksessä. Jos ei muuta niin
korjaan pois rikkinäiset sukat. Kantapäät ovat kovilla kun mies kulkee käytäviä
edestakaisin sukkasillaan – kun ne kaikki kolmet sisätossut ovat ”hukassa”.
Vaikka muistisairas ei muista kävikö hänen luonaan eilen
minä vai tytär, hän nauttii siitä kun olen hänen seuranaan. Ja onhan minusta
välillä seuraa vähän muillekin asukkaille. Heidän kanssaan tulee tutuksi kun
viikosta viikkoon käyn miestäni katsomassa.
Soitin kysyäkseni miten mies voi. Hoitaja antoi puhelimen
miehelleni. Hän ilahtui kuullessaan ääneni, kysyi missä olen, tulenko ja
tiedänkö missä hän on. Ei muuta! On vain pystyttävä hyväksymään että läheiseni
luokse en pääse ja sekin, että muistisairas ei ajan kulumista tajua.
Minä valitettavasti tajuan ajan kulumisen. Lasken päiviä
viime tapaamisesta. Seuraavasta en tiedä. Mikään rajoittamistoimenpide ei ole
nyt turha. Lapsuuden ja nuoruuden korona-peleissä tiesi mihin pyrki. Nyt
pyrimme yhteisvoimin säilymään terveinä.
Kommentit
Lähetä kommentti