Kun Korona ei enää olekaan peli



Kaikki alkoi kun piti lähteä teatterimatkalle Tampereelle. Päivät ystävien ja sisaren kanssa ja teatteria kolmena iltana peräkkäin. Mutta nuorimman lapsenlapsen koulussa osa oppilaista oli ollut karanteerissa toista viikkoa ja Kangasalla sukulaistyttö ensin saamassa etäopetusta kotiin ja sitten karanteerissa.

Korona-karanteerissa virallisen tiedon karanteeristaan saanut ei saa poistua kotoa kuin pienelle ulkoilurupeamalle. Läksyt saa kotiin sähköisesti. Muu perhe saa elää normaalisti. Äiti saa lähteä kuratoimaan kouluille ja isä pitämään huolta että junissa kaikki on kohdallaan ja pikkusisko omaan kouluunsa.

Lähteäkö tai ei? Päädyin etten lähde ja sitten jo kiirikin tieto että isot yleisötilaisuudet pitää peruuttaa. Teatteri toisensa jälkeen kertoi että tänä keväänä ei enää näytellä, uimahallit suljettiin, urheilutapahtumat peruutettiin, kokouksista ilmoitettiin että ne siirretään hamaan tulevaisuuteen, kirkko sulki ulkopuolisilta käyttäjiltä ovensa.

Pyyhekumilla oli käyttöä, kun kummasin menojani kirjoituspöydän allakasta, sähköisestä kalenterista ne poistuivat hipaisemalla: ei joogaa, ei vesijumppaa, ei lukupiiriä, ei Neulekerhoa, ei kokouksia, ei teatteria, ei taidenäyttelyä, ei myyjäisiä. Ei mitään!

Torstaina tuli tieto, että Hoitokotiin ei saa mennä tapaamaan asukkaita. En ole hyvä vaimo, joka kävisi katsomassa miestään joka päivä, mutta käyn säännöllisesti useamman kerran viikossa. Olen viime viikkoina iloinnut kun mies on ollut rauhallinen ja ymmärtänyt monessa tilanteessa asioita paremmin kuin pitkään aikaan. 



Olemme käyneet hammaslääkärissä, hammasteknikolla, keuhkokuvassa ja sydänfilmissä, kahvilassa juomassa capuccinoa ja syömässä leivoksia. Olimme jopa olleet autolla liikkeellä kaksistaan. Onneksi useimmiten olemme saaneet hoitajan mukaan varmistamaan että kaikki menee hyvin.

Lähiomaisten kanssa olemme vakuuttuneita siitä, että mieheni ulkoilurupeamat pitävät häntä koossa fyysisesti ja henkisesti. Nyt hän ei ehkä pääse lenkille ollenkaan. Kukaan ei ”haukkana” tarkasta että kaikki vaatteet ovat tallessa lukituissa kaapeissa, ei motkota vaikka tossut ovat hukassa tai hampaat kaapissa eivätkä suussa. Toimelias mies kun ehtii päivän mittaan hoitamaan monta asiaa hoitajien selän takana.


Lauantaina 14.3.2020

Olin saanut tiedon että postista pitäisi noutaa paketti. Lähdin hakemaan sitä perjantaina illan suussa. Enhän muistanut/tiennyt että menossa oli Sittarissa Mammuttimarkkinat ja ihmisillä huoli wc-paperin riittävyydestä.

Olin käynyt jo edellisenä viikonvaihteena ostamassa reserviruokaa vanhimman tyttäreni kanssa. Olimme sopineet että emme kerro kenellekään että meillä on nyt pastaa, riisiä, puuro- ja leipäaineita, pakasteita, kanaa ja jauhelihaa ja wc-paperia. Parin päivän päästä saattoi kertoa kaikille että olen varautunut ruokkimaan tytärtäni ja minua tarvittaessa aika monta päivää.

Mutta menin pienille täydennysostoksille Sittariin. Väkeä oli paljon ja ostoskärryt täpötäynnä. Nopeasti pakenin paikalta kirjapakettini ja krutonkipussini kanssa.

Mutta mitä tehdään tänään? Sitä heräsin ihmettelemään lauantaina. Tytär ei voi tulla käymään, koska hänen tanskalainen miesystävänsä on käymässä. Eikä muutenkaan ole tarpeellista olla tekemisissä ulkopuolisten kanssa.

Jos kerran koululainen saa mennä karanteerimääräysten mukaan ulos – hän ei kuitenkaan mene kun siellä ei ole kavereita, saan varmaan minäkin mennä. Kotini vieressä Komendantinmäellä mieli rauhoittui. Korkeimmalta kohdalta jopa näkee merelle. Saunassa käyn muutenkin yksin.


Pari viikkoa tekeillä oleva käsin kudottava huivi on melkein valmis. Illalla olisi tarkoitus katsoa telkkarista jotain ja käsityökin pitäisi olla. Uhmaan jälleen ja ajan Oulunkylään Lankamaailmaan. Löydän mielesi langan ja ohjeen. Ylellistä on taas aloittaa uusi käsityö kokeilla ja pohtia mikä oli mieleen.

Olin katsonut valmiiksi risotto-ohjeen johon tarvitaan vihreitä herneitä. Suunnittelin että käyn ostamassa ne Ogelin Ässä-Marketista. Ne olivat loppu!

Neloselta katsoin Yösyöttö-leffan ja Ykkösellä alkoi uusi sarja Maailma likeissä, joka kertoo Puolasta toisessa maailmansodassa. Kirja ei kauan käsissä pysynyt sängyssä, kun uni vie voiton korona-huolilta. 


Sunnuntaina 15.3.2020   

Sain illalla viestin, jossa nuorin tyttäreni kysyi lähtisinkö hänen kanssaan kävelemään pyhäaamuna. Kirkkoon ei enää tohdi mennä. Joten haluan lähteä lenkille – ulkona voimme turvallisesti tavata. Ajelin aamutuimaan Viikkiin ja teimme tuulen tuivertaessa voimallisesti, puolentoista tunnin lenkin Viikin metsissä.

Lintubongareita oli liikkeellä runsaasti. Uutta Viikin pelloilla olivat peurat. Niitä oli ainakin kaksikymmentä. Pellolla vihersi hentoisesti, joten peuroilla oli syötävää. Ylellisestä oli jutella Kaisun kanssa. Siihen ei viime kuukausina oikein ole ollut aikaa. Hän on ottanut urakakseen suorittaa luokanopettajan tutkinnon. Nyt hänenkin opintonsa ovat muuttumassa etäopiskeluksi – ei enää joka toinen viikonloppu lähiopetusta Tampereella.

Halusin pakasteherneitä ja niitä löytyi Viikin K-Supermarketista. Eilistä kesäkurpitsa-pastaa oli lounaaksi, illemmalla keitin parsaa ja söin sitä Hollandaise-kastikkeen kanssa.

Illalla kirjoitin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge -kirjasta blogiini. Iltapäivällä olin kuunnellut loppuun Paula Norosen Tarja Kulho Räkkärimarketin kassa -kirjan. Hersyvän hauska ja ironinen kirja. Lankamaailman langoista pitäisi ryhtyä kutomaan neuletakkia ja telkkarista katsoa Maailma liekeissä uutta sarjaa.   

Kommentit

  1. Leena-Maija
    Mä oon niin mukana, kuten nuoriso kai sanoisi (?)
    Tuntui tutulta kaikki tekemisesi. Tässä yritetään elää mummin elämää ja kuunnella mitä ne nuoremmat ja koko muu maailma tekevät näinä poikkeuksellisina aikoina.
    Eletään ja toimitaan miten parhaaksi nähdään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku