LM-Mummin maailma

Kun kuulin että Suomen Kansallisteatteriin tulee unkarilaisen Nobel-kirjailijan Imre Kertèszin (1929-2016) Lopetus-romaanista Katariina Nummisen dramatisoima ja Milja Sarkolan ohjaama näytelmä, muistin miltä romaanin lukeminen tuntui. Alkuteos ilmestyi vuonna 2003 ja suomeksi se ilmestyi Outi Hassin kääntämänä vuonna 2006. Romaani oli vaikuttava, se oli hyvä, se pakotti ottamaan kantaan kaikkeen mistä siinä kerrotaan, mutta se oli vaikeaa luettavaa. Siinä oli monta asiaa, kokemusta päällekkäin, limittäin ja lomittain. Näin on näytelmässäkin.   Näytelmä keskittyy kustannustoimittaja Keserüün (loistavasti näyttelevä Janne Reinikainen). Hänen ystävänsä, kulttikirjailija B on tehnyt itsemurhan. Kirjailija on hiljattain saanut valmiiksi romaanin, mutta Keserü on varma että on olemassa romaanikäsikirjoitus, joka selkiinnyttäisi sitä miksi kirjailija on päätynyt itsemurhaan. Valtion ylläpitämää kustantamoa uhkaa lopettaminen. Vanhan järjestelmän murtuminen ei olekaan tuonut mukanaan...

Suomen Kansallisteatterin Viidakon villit naiset hätkähdyttää jo ennen teatteritaloon sisään menemistä. Teatterin ulko-oven edessä on keikkabussi. Näyttelijät ovat aloittaneet bilettämisen meikkauksen lomassa. Musiikki soi ja meno on esityksen nimen mukaisesti villiä, tai melkein villiä.  Esityksen alussa kameralla kuvataan myös yleisöä ja viritellään meidät kaikki tosi-tv -esityksen tunnelmiin. Näyttämöllä on hieno viidakko, ei oikea mutta oikean näköinen ja tuntuinen. Lavastus on syntynyt Katariina Kirjavaisen ammattitaidolla. Valoista ja videosuunnittelusta vastaa Petri Tuhkanen ja äänestä ja musiikista Ville Aalto. Ohjaaja Kristian Smeds opastaa katsojan virittäytymään esitykseen, jossa on aineksia monestakin tosi-tv-formaatista. Ensimmäisellä puoliajalla näemme miten kuusi naista laitetaan luomaan keskinäistä yhteishenkeä erilaisten tehtävien avulla. Seremonia-mestarina on Hannu-Pekka Björkman apulaisenaan Pirates of the Caribbean -elokuvan innoittavan merirosvon Petri Man...

Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä Minna Lindgrenin romaanin pohjalta Hanna Kirjavaisen dramatisoimassa ja ohjaamassa näytelmässä Soteorpo on mies ja nainen. Nopeasti katsojalle selviää että mies on muistisairas ja vaimo hänen omaishoitajansa. Näyttämöllä ei siis ole mummuni, ei isäni, ei puolisoni, ei kukaan kaukaisempikaan sukulaiseni. Pystyn seuraamaan näytelmän kulkua objektiivisesti. Ei kertaakaan tarvitse huokailla: tämän olen kokenut. Minna Lindgrenin romaani Soteorpo on ironisella otteella kirjoitettu tarina siitä, miten mieletöntä muistisairaan kanssa eläminen on. Ja se kaikki on todellisuutta hyvin monille. Näyttämöllä ovat Ella Pyhältö ja Heikki Kujanpää. Satu Lankinen on näytelmän muusikko. Pääsääntöisesti esitys pysyy kasassa, välillä se hajoaa. Kohtaukset ovat liian tuttuja – niillekin jotka eivät ole eläneet muistisairaan kanssa. On eittämättä vaikeaa valita rajat sille millaista riehumista esitetään ja mikä jätetään katsojan oivaltamiseksi siitä mitä tapahtui tai olisi...

Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön katsomossa on hiiren hiljaista. Odotamme miten näyttämölle on siirretty Iida Turpeisen loistava romaani Elolliset. Romaani innosti menemään Helsingin Luonnonhistorialliseen museoon ihastelemaan ja hämmästelemään Stellerin lehmän luita ja pohtimaan luontokatoa.    Heti ensimmäisenä kohtaamme teatterin lavalla museo-oppaan (Noora Dadu). Hän kertoo meille eläinten sukupuutosta. Muutaman tovin kuluttua näyttämön valtaa tututkija Georg Wilhelm Steller (Heidi Herala) haaksirikkoutuneen seurueensa kanssa. Museo-opas joutuu väistymään innokkaiden löytöretkeilijöiden tieltä. Ei heitä kiinnosta eläinten sukupuutto tai luonnonkato. Mikään ei näytelmässäkään vähennä Stellerin intoa löydöstään. Ei haittaa vaikka eturaajojen luut ovat kadonneet. Kun luita ei ole, niin niitä ei ole. Lehmältä puuttuvat sormet, päättää Steller. Retkikunnan jäseniä ei hätkähdytä vaikka he selkeästi joutuvat todistamaan että luonto muuttuu ja on muuttunut. Palj...