Jos olisin somessa koko ajan

 Ihan normi aamu. Heti herättyäni hamuan ja etsin puhelimeni. Puhelimelta on katsottava millainen on sää ja mitä palautetta on tullut Faceen tai Instragramiin tai WhatsAppiin. On myös tarkastettava mitä kaikkea on sähköpostissa. Ja uutisiakin pitää vilkaista. Sitten voin nousta ja alkaa valmistaa aamiaista: puuroa, mustikkakeittoa, rieskaa, juustoa ja teetä. Hesarin ja paikallislehtien lukua. Sitten tietokoneelle. Pakko on ottaa kantaa muutamiin sähköpostiviesteihin ja kirjoitettava WhatsAppiin ystäväringille että kaikki on hyvin.

Kun olin keski-ikäinen toimittaja, olimme me tavalliset toimittajat ja sitten oli joukko julkkis-toimittajia. Nyt on vain julkkis-toimittajia. Vaikka kirjoitat pienen kolari-uutisen, olisi siihen kiva saada kylkeen oma kuva ja nimi ja yhteystiedot. Nyt on myös melkoinen joukko some-vaikuttajia. He kertovat elämästään ja toiset lukevat heidän elämästään. Kirjailijat kirjoittavat sivukaupalla omasta elämästään.

Jos olisin mummu-somettaja kertoisin aamustani että heräsin ah-niin raikkaista Finlaysonin Jeesus-lakanoista. Uusi Tempur-tyyny takasi myös hyvän unen laadun. Uusi patja on vielä valitsematta. Aamiaista en kuittaisi alun yhdellä virkkeellä. Olisi tietoa Elovena-hiutaleista, luomua ja gluteenitonta, mustikkakeitto luomua ja Valiolta, juusto Oltermannia, 17 % ja tee mustaa ja maustettua, kurkku Varpiolta ja salaatti Järvikylästä.

Samalla tavalla sitten tuotteistasi kaikki ateriani, kaikki mikä liittyy kodinhoitoon. Vaatteet, kengät, laukut pitäisi eritellä tarkkaan ja kerrottava minkä merkkisiä tuotteita minäkin päivänä käytän. Ihan tavallisesta elämästä saisi hohdokkaan kun liioittelisi, värittäisi, lisäilisi yhtä ja toista.      

Mutta ketä kiinnostaisi lenkkini Talissa ja Vermossa, Leppävaaran urheilupuiston kuntoradalla, Mätäjoella tai kauppareissuni K-Marketissa tai Ristikossa. Keväällä olen käynyt peräti kolmessa taidenäyttelyssä: Didrichsenillä Tove Janssonin töitä ihastelemassa, ryijynäyttelyssä Taidehallissa ja Ateneumissa Repin-näyttelyssä. Teatteriin en ole päässyt enkä konsertteihin. Korkeasaareenkin piti varata paikka etukäteen.

Elämäni on niin yksitoikkoista ettei siitä saa millään ilveellä tehtyä mitään some-tapahtumaa. Olisi kauheaa jos perustaisin tilin enkä saisi yhtään seuraajia. Sinänsä näissä some-julkkisten seuraamisessa ei ole sen kummemmasta kysymys kuin oman nuoruuteni filmitähtien ihailemisesta. Heidän kuviaan leikattiin lehdistä ja liimattiin vihkoihin: Audrey Hepburn, Rita Hayworth, Marilyn Monroe, Romy Schneider, Elisabert Taylor, Anthony Perkins, James Dean, Cary Crant. Rami Sarmaston takia kävin katsomassa Tampereen Teatterissa lukiolaisena West Side Storyn varmaan kahdeksan kertaa. Puoli tuntia ennen esitystä sai edullisia lippuja. 

Iskelmien sanoja kirjoitettiin mustiin vahakantisiin vihkoihin. Iskelmiä kuunneltiin radiosta ja yritettiin kirjoittaa sanoja muistiin, kun muistiinpanoja verrattiin kavereiden kanssa, saatiin sanat kasaan. Kirjastosta lainasin runokirjoja ja kirjoitin runoja vihkoon.

Me riskiryhmäläisetkin olemme jo yli vuoden opetelleet käyttämään somea ja seurustelemaan virtuaalisesti. Kaiken tämän vastapainona on kävelylenkkien uutuus: ventovieraat ihmiset hymyilevät ja tervehtivät ja saatamme jopa jäädä juttelemaankin. Nämä pienet hetket ovat arvokkaita. Ehkäpä keskityn niihin ja lopetan some-tähteydestä haaveilun.  

                    Tämän aamun marjapiirakka ja olohuoneen pöydän kukat