Vantaan Näyttämön nousu ja lasku

Teatterin ystävänä olen kipuillut kuukausikaupalla. Vaikka nähtävissä on ollut hyviä striimattuja esityksiä, on ollut ikävä oikeaa teatteria. Kaiken aikaa on myös harmittanut teattereiden, konserttien ja erilaisten tapahtumien ja näyttelyjen takia. Viime syksyn teatteriesitykset oli hoidettu huolella ja niin suurella varovaisuudella kuin suinkin, mutta sulku tuli ja pysyi.

Nyt tilanne on hieman muuttunut. Ihastuin kun näin että Vantaan Näyttämöllä näytellään. Varasin välittömästi liput esitykseen Viisi naista kappelissa. Olen nähnyt Arto Seppälän kirjoittaman näytelmän Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Mikko Majanlahden ohjaamaa näytelmää esitettiin Tampereella kuusi vuotta, välillä isollakin näyttämöllä. Anoppina oli Sylvi Salonen ja sen on jäänyt hyvin mieleen. Näytelmässä olivat mukana myös Eila Roine, Sirkka Lehto, Marja-Sisko Aimonen ja Raili Veivo. Mileen jäi sekin mitä sisareni sanoi kun poistuimme teatterista. Hän kertoi ratkaisseensa millä perusteella olen valinnut kaksi aviomiestäni. Kaksi miestä eikä yhtään anoppia!

Vantaalla Simo Lappalaisen ohjaama esitys oli yhtä mainio ja tyylikkäästi esitetty kuin aikaisemminkin näkemäni. Kalervo Räsänen on tehnyt itsemurhan ja määrännyt ketkä saavat tulla kappeliin hänen siunaustilaisuuteensa: äiti, ensimmäinen vaimo kahdenkymmenen vuoden takaa, toinen vaimo, vuosia ollut rakastajatar ja sairaalassa rakkaaksi ammattiauttaja. Jokainen naisista koki olleensa se tärkein ja rakkain Kalervolle.  

Ei pienessä lehtisessä mikä löytyi kahvitilan hyllyltä eikä netissäkään ole tarkemmin kerrottu kuka mitäkin roolia näytelmässä näytteli.  Rooleissa olivat Anne-Mari Lehtinen, Lasse Liljanto, Telma Nuottimäki, Jenni Rantala, Katariina Saarela, Saara Salo. Näytelmän jälkeen pihamaalla rakastajatar punaisessa leningissä oli tervehtimässä tuttujaan ja kyselemällä sain selville että hän oli Saara Salo. Sain kiittää Saaraa suoraan. Harmittaa näyttelijöiden puolesta. Heistä jokainen oli loistava, jokainen oli löytänyt roolihenkilönsä persoonallisuuden hienolla tavalla. Lasse Liljanto oli äänettömänä yhtiömiehenä taustalla Kalervona – ilman vuorosanoja.

Pari vuotta sitten näin Vantaan Näyttämön esittämänä Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman Rehu-Virtasen. Sekin kesäteatterikokemusten joukossa sieltä parhaasta päästä.

 Pakko oli päästä näkemään toinen tämän kesän näytelmistä eli Seija Kärkkäisen kirjoittama ja Marko Löllön ohjaama Pihatalkoot. Ohjaaja lupasi: ”Pihatalkoiden kepeä, humoristinen teksti ja sen hauskat, samaistuttavat ja aivan päättömät hahmot olivat mielestäni juuri omiaan siirtämään ajatuksen siihen keveämpään arkeen, joka meillä joskus oli ja joka tulee toivottavasti taas pian olemaan”.

 Lupaus oli oikea: teksti oli kepeää ja hahmot päättömiä. Kaikki varmasti yrittivät parastaan, mutta ei farssin tekeminen ole helppoa. Eivät siinä onnistua aina ns. ammattilaisetkaan. Harmitti! Vikahan on varmaan minussa, odotan liikoja enkä kestä ylinäyttelemistä ja törmäilyä ja tyhmäilyä. Kaiketi olen väärässä. Kappeli meni pienellä näyttämöllä ja talkoo isolla. Korona-aika ei näemmä ole kypsyttänyt minua tarpeeksi. Silti en vieläkään menettänyt uskoani kesäteatteriin.   

 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa