Moliéren Saituri Vallilan Kansallisteatterissa

Oli kevät 1993. Esirippu sulkeutui Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä. Aplodit kestivät pitkään. Esirippu nousi kiitoksiin uudestaan ja uudestaan. Me katsojat taisimme kaikki tapahtuu yhdelle miehelle, sen kevään teatterin sankarille Matti Viiroselle. Hänen roolinsa Moliéren Saiturin pääosassa on yksi huikeimmista mitä olen nähnyt.

Odotukset olivat vuosien takaisen esityksen takia korkealla, kun näyttelijät tulivat Vallilan Kansallisteatterin teatterin näyttämölle. Teatteri on saanut upeat hienot tilat vanhan konepajan seinien sisälle. Konepajalla huollettiin junien vetureita ja vaunuja yli sadan vuoden ajan. VR:n alue on muuttunut Konepaja -nimiseksi kaupunginosaksi. Koneet eivät jyskää eivätkä raiteet kirsku. Takana on sekin aika – 1940-luvun lopulla – kun konepajan työntekijät kävivät kovaa poliittista taistoa. Sosialidemokraatit ja kommunistit mittelivät kannatustaan ammattiosaston johtopaikoista. Edesmenneen ystäväni mukaan taistoon tarvittiin välillä nyrkkejäkin.  

Nyrkkejä ei sentään tarvinnut käyttää Vesa Vierikon ohjaamassa Vallilan teatterin ensimmäisessä ensi-illassa, joka oli Moliéren Saituri. Saituri on armoton kuvaus ihmisestä, jolle mikään muu kuin raha ei merkitse yhtään mitään. Kaikki mitataan rahalla ja rahaa pitäisi myös pojan ja tyttärenkin tuoda taloon naimakaupoillaan. Mutta onkin käynyt niin hullusti että nuoret ovat itse löytäneet omat ihastuksensa kohteet. Ja tätä isä Harpagon ei salli.

Hän haluaa naittaa tyttärensä (Asta Sveholm) ikivanhalle, mutta rikkaalle napolilaiselle aatelismiehelle. Tyttö onkin rakastunut isänsä hovimestariin Valeréen (Sami Lalou). Isä-Harpagon on löytänyt itselleen uuden vaimokandidaatin, kauniin ja hauraan Marianen ( Marketta Tikkanen). Mutta ennen isää on Mariane jo ehtinyt menettää sydämensä Harpagonin pojalle (Jussi-Petteri Peräinen). Poika ei mukisematta kaikesta turhamaisuudestaan ja velkaantumisestaan huolimatta aio luopua rakkaastaan.

Kun talon ylläpitoon tarvitaan vielä kokkia, ajuria, palvelijaa ja palvelijatarta, on henkilöitä kasassa melkoinen joukkoa. Tapahtumien kulkua yrittää muuttaa tai ainakin muokata Frosine, juonitteleva nainen (hienosti roolissaan onnistunut Paula Siimes).

Markku Maalismaa Harpagonina on vastenmielinen, loikkiva, hyppivä ja inisevä hyypiö. Osan Maalismaan onnistumisesta nielee hänen epäselvä puheensa. Välillä ei tahtonut millään saada selvää, mitä hän halusi aa kertoa meille. Valittu puhetapa oli osa ohjaajan valitsemaa hieman yksioikoista ylöspanoa. Liian usein näyttelijät vain marssivat lavalle, pysähtyivät, sanoivat sanottavansa ja poistuivat. Maalismaa ei pysynyt paikoillaan eikä päästänyt itseään roolissa helpolla, esityshän oli monelta osin hänen varassaan.

Sveholmin, Laloun ja Tikkasen roolit ovat Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun (TeaK) näyttelijätyön koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Jokainen onnistui. Kokonaisuus jäi hieman mieltä askarruttamaan: olisiko sittenkin näytelmä voitu esittää hieman vähemmällä karrikoinnilla. Sinänsä Juha Varis Harpagonin kokkina ja ajurina oli huikean hyvä valitussa tyylilajissa, samoin kuin Karin Pacius kolmessa eri roolissaan. 

Vai onko aika syönyt Moliéren sanoman itaruuden ja saituuden typeryydestä ja turmiollisuudesta. Mielestäni ei. Puvustus ilahdutti. Tarja Simonen luomukset olivat toinen toistaan upeimpia, samoin kuin lavastus, joka oli rakennettu ikkunoista ja ovista. Ehkäpä maailma oli sittenkin avoinna muille kuin Harpagonille. Musiikilla oli myös merkittävä rooli esityksessä. Vallilan avara näyttämö

Saituri jää teatterielämysten muistojen joukkoon Maalismaan ja kaikkien ansiosta. Miten ihastuttavalta tuntuikaan kuukausien tauon jälkeen istua teatterin katsomossa. Omituista oli vain se että meitä katsojia oli vain kourallinen.