Kom-teatterin ravisuttava Poika



Minulla on paha olo! Kyllä kaikki järjestyy!

Kaksi virkettä jotka toistuvat monta kertaa Kom-teatterin Poika-näytelmässä. Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä on 17-vuotiaan pojan hätähuuto. Huuto ei kuitenkaan kanssa tarpeeksi pitkälle.

On vanhempien avioero, isän uusi vaimo ja sen myötä pieni velipuoli, ahdistunut ja katkera äiti, isä jolle ei riitä mikään. Poika ei ole käynyt koulussa kolmeen kuukauteen, vaikka äiti olettaa hänen lähtevän sinne joka aamu. Kun pojan lintsaaminen koulusta selviää, poika muuttaa omasta pyynnöstään isänsä luo. Näennäisesti uusi tilanne voi luoda pojan mahdollisuuden korjata elämänsä suuntaa. Mutta niin ei käy – pikemminkin päinvastoin.  
 
Paavo Kinnunen poikana on niin haavoittuvainen ja sairas että hänen pahaolonsa hiipii vääjäämättä katsojan tajuntaan. Isä (kopea Erkki Saarela) ymmärtää vain itseään ja oman firmansa etua ja omien unelmiensa toteuttamista. Pojan äiti (Vilma Melasniemi) ei selviydy oikein mistään, enintään kukkien kasvattamisesta, jos siitäkään. Isän uusi vaimo (Ria Kataja) pyörii kotona vastasyntyneen poikansa kanssa. Hän yrittää kaikkensa jotta saisi rakennettua sillan pojan ja tämän isän välille.

Pojan elämä ei parane mistään – ei siitäkään hänet otetaan sisälle psykiatriseen sairaalaan. Kun kuuntelin lääkärin puhetta ja seurasin hoitajan otteita, koin olevani keskellä sitä mitä olen läheiseni kanssa kokenut. Lääkäri (Miika Laakso) oli asiallinen, kertoi kaavan mukaan mitä pitää sanoa. Lämpöä ja todellista ymmärtämistä hänessä ei ollut – niin kuin ei niin usein on elävässäkään elämässä.

Näytelmä on tärkeä puheenvuoro nuorten mielenterveyden vaalimisen puolesta. Mutta samalla se on myös kärkevä kannanotto aikuisten kyvyttömyyteen kantaa omaa vastuutaan. Kuka osaisi ravistaa aikuisia ja avata heidän silmänsä huomaamaan mikä heidän nuortansa vaivaa ja miten häntä oikeasti voisi auttaa. Zellerin Pojassa vanhempien liiton kariutuminen kaatuu pojan harteille, huolimatta siitä mitä vanhemmat vakuuttavat.   

Näytelmä on kokonaisuudessaan niin vahva, todentuntuinen ja koskettava, että sitä katsoessa kyyneleet valuivat silmistä ja tunteet nousivat pintaan. Kaikkien näyttelijöiden roolisuoritukset ovat huippuluokkaa. Tinkimätöntä ja rehellistä työtä!


                                              Paavo Kinnunen, taustalla Erkki Saarela
                                                                           Kuva Marko Mäkinen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

KADONNEEN KUULOLAITTEEN METSÄSTYS

Huippuosaaja