Kansallisteatterin Lokki


Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön tämän syksyn helmi on Anton Tsehovin Lokki. Kuulas, kirpeä ja kivulias näytelmä koskettaa tsehovilaiseen tapaan ihmisen  perimmäisiä tunteita. Nuoremmat ihmiset hakevat paikkaansa ja omaa minuuttaan, vanhemmat ovat joko tyytymättömiä menneeseen elämäänsä tai pitävät itseään muita ylempänä olevina erehtymättöminä ja erinomaisina.

Ohjaaja Anne Rautiaisen ja työryhmän Lokki on hyvin liikunnallinen, pelkistetty ja paljas esitys. Maria Kuusilouoma maineikkaana näyttelijänä Irina Arkadina on oikeastaan aika sietämätön luomus. Hän on mielestään suuri taiteilija, lähes pakottaa nuoren rakastajan (Jussi Lehtonen) pysymään rinnallaan.

Tsehovin näkemys suuren diivan kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa omaa lastaan Konstantin Trepleviä (Miro Lopperi) on hyvin riipaisevaa. Kansallisen Lokissa ei tätä mitenkään siloitella – pikemminkin päinvastoin. Äiti ei pysty kiittämään eikä kehumaan poikaansa, vaikka tästä on tulossa paljon kuuluisampi ja arvostetumpi kirjailija kuin äidin rakastajasta. Vanha näyttelijä ei liioin kykene kannustamaan Ninaa (näpsäkkä Aksa Korttila) näyttelijän uralle. Helpompaa on väheksyä toisen saavutuksia, kuin arvostaa ja kehua niitä.  

Näytelmän nuoret naiset Nina ja Masa (taitava ja henkevä Emmi Parviainen) rakastavat ja haluavat tulla rakastetuiksi, mutta joko eivät saa vastarakkautta tai ovat sittenkin kykenemättömiä rakastamaan. Masa alistuu ja menee naimisiin häntä ihailevan ja rakastavan opettajan Medvenkon (Mika Piispa) kanssa ja saa lapsenkin, mutta ei lakkaa rakastamasta Trepleviä.

”Rakastaa ilman toivoa, odottaa vuodesta toiseen aina vain jotakin … Mutta kun menee naimisiin, ei jää enää aikaa rakkaudelle, uudet huolet hautaavat alleen kaiken entisen. Ja muutos on aina muutos.” Masan ratkaisu on järkevä, mutta ei hänen tunteittensa mukainen.    
    
Vesa Vierikon esittämä oikeuslaitosta vuosikymmenet palvellut Sorin on sydämellinen hahmo. Hän rakastaa kanssaihmisiään ja haluaa heille vain parasta, vaikka onkin lievästi katkera siitä ettei hänellä ole omaa perhettä. Vierikon setämäisyys ja sydämellisyys huokuu katsomoon hyvin voimallisena.

Anne Rautiaisen näytelmässä siipirikot lokit jäävät etsimään ulospääsyä omasta synkkyydestään ja itsekkyydestään. Ja hekin, jotka jaksaisivat lentää eivät enää tai vielä jaksa lentää.



                                                    Miro Lopperi (Tremplev) ja Vesa Vierikko (Sorin)
                                                                                         Kuva Tommi Mattila

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku