Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito ja Riistapolku


Helsingin Kaupunginteatterissa eri puolilla taloa on näyttämöillä kaksi tyttöä, toinen heistä oikeastaan nuori nainen, jotka tietävät mitä haluavat elämässään juuri sillä hetkellä.

Pienessä merenneidossa Ariel on palavasti rakastunut prinssi Erikiin. Riistapolussa pienellä näyttämöllä 13-vuotias Hanni ihastuu itseään kuusi vuotta vanhempaan Franziin eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kuten ei Arielinkaan elämässä kun hän on pelastanut veden varaan joutuneet uljaan prinssin.

Pieni merenneito on monelle lapsuudesta tuttu H.C. Andersenin satu, jossa merenneito antaa pois äänensä, jotta saa pyrstönsä tilalle jalat ja pääsee veden päälle. Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle on loihduttu uskomattoman hieno niin vedenalainen kuin maanpäällinenkin maailma.
On kuin kaikki tekijät ohjaaja Samuel Harjanne, kapellimestari Risto Kupiainen, koreografi Gunilla Olsson-Karlsson, lavastaja Peter Ahlqvist ja puvustaja Pirjo Liiri-Majava olisivat päässeet toteuttamaan kaikki hurjimmatkin haaveensa satumaailman luomisessa.

Sama innostus on tarttunut kaikkiin. Näin Arielina Sarah Nedergårdin. Hän oli varmasti yhtä viehättävä ja hienosti laulava Ariel kuin Sonja Pajunoja. Teatterikaverini 11-vuotias Kerttu oli huolissaan osaako roolinpaikkaaja varmasti kaikki laulujen sanat. Osasi ja paljon enemmänkin.

Martti Manninen vastasi täysin mielikuvaa uljaasta prinssistä. Hän ymmärsi hätistää ympäriltään pois onnenonkijat ja odottaa hänet meren syleilystä pelastanutta kaunisäänistä tyttöä. Erikiä eivät kuninkaan hommat paljon kiinnostaneet. Mutta kun hän löysi rakkaansa niin siinä sivussa hän päätti ottaa vastaan hänelle kuuluvan työnkin.

Esityksen huikein tyyppi oli ehdottomasti noita-Ursula (Sanna Saarijärvi). Pienimmät katsojat vähän pelkäsivätkin jylisevällä äänellä pauhaavaa mustekalojen vartioimaa hurjimusta. Hykerryttävä rooli ja suoritus.

Näyttämöllä näimme toinen toistaan mielenkiintoisempia meren eläviä ja maan päälläkin hääräsi väkeä vaikka kuinka paljon. Lavasteet, äänet, valot, puvut – kaikki oli toinen toistaan hienompia. Lopun saippuakuplataivas kruunasi kaiken.
Moni katsoja huokaili että tämä kaikki on varmasti maksanut paljon, mutta esitys olikin kaikilta osin hintansa väärtti. Eikä sekään häirinnyt ettäDisney-versiossa on onnellinen loppu.

                                               Kuva Tapio Vanhatalo


Riistapolun raastava totuus

Saksalainen näytelmäkirjailija Franz Xaver Kroetz on saanut aiheen vuonna 1917 kirjoittamaansa näytelmään Riistapolku tosi-elämän tapahtumista. Perheen ainoa tytär rakastuu päätä pahkaa 19-vuotiaaseen kovis-luuseriin, päätyy tämän kanssa sänkyyn. Kun asia selviää, poika passitetaan vankilaan, mistä hän vapautuu hyvin pian ja suhde jatkuu, niin että tyttö tulee raskaaksi.

Ohjaaja Lauri Maijala on rakentanut Hannin perheestä karun kuvan vuosikymmenten takaisesta työläisperheestä. Isän (Risto Kaskilahti) sanalla on perheessä paljon enemmän painoarvoa kuin äidin (Ursula Salo) puhumattakaan tyttären mielipiteillä. Samalla tavalla kuin isä sanoo Arielille, että niin kauan kuin elät minun kattoni alla, mielipiteeni on lakisi, sanoo isä Hannillekin.

Hannin (eloisa Ella Mettänen) määrätietoisuus rakkautensa varjelemisessa on osittain käsittämätön, osittain ymmärrettävä. Miksi vanhemmat eivät suostu ymmärtämään häntä. Isä ratkaisee ahdistustaan pohtimalla mitä natsit olisivat tehneet Franzin (Paavo Kinnunen) kaltaiselle lapsenraiskaajalle.
Näytelmän loppu on osittain käsittämätön osittain ymmärrettävä. Hannille on olemassa vain yksi ratkaisu. Isästä on päästävä eroon ja hänellä riittää rohkeutta toteuttaa hurjimmatkin suunnitelmat.

Lauri Maijalan ohjaamassa tarinassa ei osoitella ketään, kerrotaan mitä tapahtui ja pakotetaan katsoja etsimään vastausta moniin kysymyksiin. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun työläisperheen elämä on karua. Televisio pauhaa nurkassa kaiken aikaa, syödään yksinkertaista ruokaa, kaikki toistuu päivästä toiseen samanlaisena, isä valittaa työstään ja äiti yrittää kannustaa miestä ja lasta – onnistumatta siinä kuitenkaan kovin hyvin. Tyttären henkiset voimavarat eivät löydä oikeaa reittiä aikuiseen ja mahdollisesti toisenlaiseen elämään.


                                                Paavo Kinnunen ja Ella Mettänen.
                                                Kuva Tapio Vanhatalo

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku