Karamazovin veljekset Kansallisteatterissa

Dostojevskin vuonna 1880 ilmestyneessä Karamazovin veljeksissä on salaperäistä ajattomuutta. Mikä meitä viehättää isässä, joka ei välitä kahdessa avioliitossa ja mahdollisesti myös yhdessä aviottomassa suhteessa syntyneistä neljästä pojassaan. Pojissa, jotka eivät välitä isästään eivätkä toisistaankaan. Heidän välien selvittelynsä tempaa mukaansa Kansallisteatterin Pienen näyttämön uudessa esityksessä, kuten se aikanaan vangitsi kirjan lukijana ja vuosia sitten nähdyssä Ryhmäteatterin ainakin viisi tuntia kestäneessä esityksessä.

Kansallisteatteri mainostaa näytelmää Hannu-Pekka Björkmanilla. Loistava Björkman ei kuitenkaan täysin ole näytelmän kantava voima. Hän on sitä jotka hetki kun hän on näyttämöllä, mutta näytelmän juoni vaatii että hän häviää sieltä. Tilalle jäävät pojat. Dmitri (Heikki Pitkänen) on rakkautensa ja saamattomuutensa kanssa painiskeleva Fjodorin vanhin poika. Ivania (Miro Lopperi) on kuvattu isänsä kaltaiseksi vehkeilijäksi ja elostelijaksi. Lopperin luikerteleva, akrobaattinen Ivan on tämän päivän elostelija ja kaikkea hyvää elämäänsä kahmiva narsisti. Juho Uusitalon Aleksei on syrjään vetäytyvä ja arka nuorimmainen.

Ohjaaja Samuli Reunanen on rakentanut äänen ja liikkeen avulla katsojalle vaativan, monikerroksisen esityksen. Karamazovien kaikenlainen kylmyys ja raakuus ei jätä ketä ulkopuoliseksi, jollain tavalla dostojevskimäiseen elämänmenoon on pakko ottaa kantaa. Kaikkea yrittää tasoittaa ja ymmärtää luostarin vanhin Zosima (aina hurmaavasti ja juuri oikealla tavalla näyttelevä Seela Sella).   

Zosiman neuvo: "Ennen kaikkea välttäkää valhetta, kaikenlaista valhetta. Valheen varassa voi kulkea maailman läpi, mutta takaisin ei ole kääntymistä. Pitäkää siis vaari valheestanne sillä se joka kallsitaa korvansa omille valheilleen ei kohta enää tunnista totuutta itsessään sen paremmin kuin ympäirillään ja lakkaa siis kunnioittamasta sekä itseään että toisia, ja kun ei enää kunnioita ketään, lakkaa rakastamasta."

Näytelmän omaperäisen äänimaailman on luonut Iiro Ollila, joka myös on lavalla huolehtimassa että äänet ovat kohdallaan. Samalla tavalla kun äänet tukevat ja vahvistavat kaikkea sitä tekee myös Liisa Risun koreografia.

                                         Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman

                                                                                    Kuva Tommi Mattila