Avoin kirje Palvelukoti Koivun ja Tähden henkilökunnalle

Te olette nyt kaksitoista kuukautta hoitaneet, hoivanneet, huolehtineet, pesseet, lääkinneet, ruokkineet, ulkoiluttaneet, pukeneet ja riisuneet miestäni, etsineet hukkuneita vaatteita, tossuja ja silmälaseja. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen.

Teillä jokaisella on vuorollanne monta hoidettavaa ja autettavaa. Auttavia käsiä kysytään päivän mittaan monen asukkaan hyvin erilaisiin tarpeisiin. Te pidätte huolen siitä, että jokainen saa parhaan mahdollisen tarvitsemansa hoidon.

Jos suihkuun meneminen tuntuu hankalalta, jos unta riittää väärinä vuorokauden aikoina, jos  ulkoilu ei huvita, alakerran laulu- ja pelituokio tuntuu tarpeettomalta eikä laulukuoron esityskään houkuttele tai tuolijumppa kuullostaa liian vaativalta, te annatte jokaiselle asukkaalle oikeuden valita. Ja hyvin usein tämä vapaus valita on toteutunut mieheni kohdalla.

Yöpuvussa voi olla vaikka koko päivän jos siltä tuntuu. Koin melkoisen oivalluksen, kun hyväksyin että kesällä lettujuhliin voi ihan hyvin tulla yöpaidassa ja kauniissa aamutakissa, kun vaatteiden vaihto ei yhtä rouvaa kiinnostanut. Kuka määrää, mitä lettuja syödessä pitää olla päällä.

Päivätorkut saa ottaa oleskelutiloissa millä sohvalla tahansa ja kukaan ei hätistele vaikka kokouksissa elämänsä varrella runsain mitoin istunut mieheni olisi teidän palavereissanne joukon jatkona ja ottaisi iltapäivätorkut kuunnellessaan teidän keskusteluja. Välillä hänellä on kuulemma mielipiteitäkin asioiden kulusta. Tuskinpa hän teille usein tarjoaa tuttua lauseparttaan ”mistään ei tule mitään”. Ajatuskulunkin haurauden läpi hän ymmärtää että sittenkin tulee ja aika paljonkin.

Kenenkään ei ole pakko syödä ja jos yleisesti tarjottava ruoka ei maistu, löytyy aika usein toinen vaihtoehto keittiön jääkaapista. Jos nälkä yllättää ns. väärään aikaan, löytyy siihenkin apu.  Alakerran oma keittiö takaa, että on pelivaraa.

Vaatteiden huolto pelaa nopeammin kuin luxus-hotellissa. Tänään vaihdetut likaiset verkkarit ovat puhtaina vaatekaapissa usein jo seuraavana päivänä. Minun osuuteni on huolehtia että vaatteissa on nimilaput. 

Jos kuuluisin joukkoonne minua harmittaisi lukea ja kuunnella valituksia siitä miten huonosti vanhuksia kohdellaan hoitolaitoksissa. Ei leikata kynsiä, ei pestä, ei pueta, ei syötetä, ei kuntouteta. Nämä valittajat eivät ole joutuneet kasvokkain hoitolaitoksen arjen kanssa.

Helppo on ulkopuolelta tupsahtaa keskellä päivää osastolle ja hämmästellä miksei asukkailla ole mitään tekemistä.  Lähempi tarkastele on muuttanut mielipidettä ja vaatimusta. Erilaista ohjelmaa on tarjolla varmaan niin paljon kun sitä pystytään ottamaan vastaan.   

Totta kai vuorossa voisi olla enemmänkin työntekijöitä ja hyvä näin. Mieltä lämmittää että sanoin kuvaamattomalla tavalla te välitätte hoidettavista selkeästi enemmän mitä koin Espoon sairaalassa.