Syyssonaatti ja Suomen hauskin mies
Teatterikevät etenee kohinalla
Tampereen 1918 -aiheisten näytelmien jälkeen ensin oli tarjolla muutakin aikakautta, kunnes muutaman päivän jälkeen oli taas aika palata vuoteen 1918.
Espoon Syyssonaatti
Espoon Kaupunginteatterin Syysonaatti on
yhtä mukaansa tempaava ja ilmapiiriltään ahdistava kuin esikuvansa Ingmar
Bergmanin elokuva.Menestynyt konserttipianisto (uhkea Satu Silvo) tulee
tyttärensä luokse vierailulle tyttären kutsumana. Äiti ja tytär eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen. Liioin äiti ei ole nähnyt sairasta tytärtään, joka myös asuu pappilassa.
Välittömästi äidin saavuttua alkaa välien selvittely.
Tytär Eva (loistava Leena Pöysti) ei ole etukäteen ymmärtänyt minkä tunteiden
vyöryn äidin tapaaminen aiheuttaa. Eva on kertonut miehelleen (ehkä liiankin
jyhkeänloinen Carl-Kristian Rundman) ettei hän rakasta tätä.
Rakkaudettomuus on malli äidiltä. Eva on
aina janonnut äidin rakkautta ja arvostusta, saamatta sitä koskaan.
Syyssonaatti etsii vastausta siihen miksi emme osaa antaa rakkautta ja miksi
emme osaa ottaa sitä vastaan. Onko äidillä oikeus panostaa vain omaan uraansa
ja hylätä lapsensa. Ja mitä hylkääminen milloinkin on.
Näytelmässä Charlotta-äidin toinen tytär
sairas (Ulla Raitio) Helena jää taka-alalle. Äiti ei kestä tämän todellista
kohtaamista.
Pasi Lampelan ohjaama näytelmä vaatii ja
antaa katsojalleen paljon. Jos vain suostuu siihen. Markus Tsokkisen lavastus on oivallinen. Keskellä on puolueeton tila, molemmilla sivuilla vuoteet. Toisessa makaa Charlotten sairas tytär ja toisella hän itse.
Näytelmä on kahden naisen vuoropuhelu - vanhan ja nuoren. Satu Silvo on uhkea ja räiskyvä. Enemmän pidin Leena Pöystin antaumuksellisesta suorituksesta. Pienilläkin eleillä ja ilmeillä hän sai kerrottua paljon.
Kun näytelmän pääosassa on Martti Suosalo on katsomon täyttöaste vääjäämättä sata prosenttia. Niinpä onnistuin vasta nyt näkemään marraskuussa ensi-iltansa saaneen Suomen hauskimman miehen Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.
Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää kertovat näytelmällään mitä vankileireillä tapahtui kesällä 1918. Heikki Kujanpää on ohjannut näytelmän ja Mikko Reitala näyttelee siinä. Käsiohjelmasta selviää että vankileirillä eri puolilla maata oli monien työväen näyttämöiden näyttelijöitä. Mjölön (nyk. Isosaari) saarella oli leirille koottu näyttelijäseurue, jonka jäsenistä osa oli hyvin katkeria heidän johtajalleen näyttelijä Toivo Pariakalle (Martti Suosalo). Tämä oli vetänyt heidät mukaan myös sisällissodan melskeisiin.
Saarella on myös omahyväinen vankileirin komentaja (Rauno Ahonen) opettaja-vaimoineen (Vappu Nalbantoglu). On vartijoita ja sotaväessä palvelusteen suorittavia nuorukaisia ja jääkäriluutnantti (Heikki Ranta).
Näytelmän lavastus on moni-ilmeinen ja esitystä tukeava. Pekka Korpiniityn oivaltaa työtä. Sari Salmelan puvustus täydensi hyvin kaikkea. Oli helppo aistia miltä likaisten repaleisten vaatteiden sisällä tuntui.
Helsingin Sanomat on jossain arvostelussaan julistanut Parikan Suomen hauskimmaksi mieheksi. Saarella on tulossa vierailulle P.E. Svinhufvud ja tälle on järjestettävä hienoa ja hauskaa ohjelmaa. Niinpä näyttelijäseurue saa elämälleen jatkoaikaa. Kommendantti haluaa heiltä hauskan esityksen.
Näytelmä on samalla kertaa hauska ja hyvin traaginen. Mielivaltaiset tuomiot ja elämän rajallisuus ovat läsnä kaiken aikaa. Mutta tästä huolimatta huumori on mukana monessa. Ei voi kuin jäädä miettimään mikä elämännälkä ihmisellä on mahdottomissakin olosuhteissa. Valkoisten mielivallalla ei ollut sodan juuri päätyttyä mitään rajoja.
Katsomo on täynnä syystäkin. Hieno ja hallittu esitys.
Kommentit
Lähetä kommentti