Sairaalapotilaan omaisen osan pimeämpi puoli

PAREMPI HEITTEILLÄ LÄHEINEN KUIN POTILAS

Vanhan miehen vaimolle tai vanhan naisen miehelle on luvassa kaksi roolia. Joko hänestä tulee puolisonsa omaishoitaja tai läheinen, joka käy katsomassa/hoitamassa puolisoaan hoitolaitoksessa. Omaishoitaja hoitaa tehtäväänsä 24/7. Läheisen roolissa ollaan vain pari kolme tuntia päivässä.

Omaishoitajan tukena kodissa saattaa käydä useammankin kerran päivässä kotihoidon henkilökuntaa. Yksin asuvaan vanhukseen verrattuna omaishoitajan kanssa asuva hoidettava on vahvoilla, koska kotihoidon hoitoa valvoo ja tukee myös toinen silmäpari.

Läheinen joutuu hoitokodissa tai sairaalassa kasvokkain lukuisien hoitohenkilökuntaan kuuluvien kanssa. Nykyisin kaikilla hoitolaitoksilla on toimintansa tukena hienot visiot ja strategiat. Omaisiakaan ei näissä julistuksissa ole unohdettu. Useimmiten kerrotaan, että arvostamme läheisten osallistumista hoitoon ja hoivaan.

Olen saanut läheiskokemusta viimeisten kuukausien aikana useammasta hoitopaikasta. Yhdessäkään – oli sitten yliopistollista, kunnallista tai yksityistä – en ole päässyt perille mikä oikeasti on läheisen rooli. Alan vähitellen uskoa että se on häiritsijän eikä tukijan. Haluaisin tietää miten läheiseni voi, mutta en oikein tiedä keneltä kysyä.

Kun kysyn, minulle kerrotaan, että olen juuri tullut vuoroon, en ole ehtinyt lukea raporttia, olen täällä vain keikalla, en hoida häntä tänään. Hämmästyttää ettei henkilökunnalla ole nimilappuja, kaikki eivät edes osastolla vierailijaa tervehdi.     

Sisäpiiritietona on korviini kantautunut mielipide; kyllähän potilaat hoidettaisiin, mutta kun nuo läheiset. Läheisetkin varmaan oppisivat käyttäytymään oikealla tavalla, jos he saisivat tietoa niin potilaan voinnista kuin hoitopaikan yleisestä elämänmenosta. Ja joku ihan oikeasti kantaisi huolta myös läheisen jaksamisesta.

Kaiken hämmästelyn keskellä olen onneksi tavannut hoitajia, jotka kestävät myös läheisen utelut ja kysymykset, ovat päivästä toiseen hyväntuulisia, ovat perehtyneet hoidettavansa asioihin ja jaksavat vaikka mitä.

Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen hienoista terveydenhoidon ja sosiaalitoimen systeemeistä, mitä meillä on. Tosin siinä viidakossa tarvitaan malttia ja taitoa. On osattava täyttää hakemuksia ja hoitaa monenlaista asiaa hoidettavan puolesta.

Mieltäni suuresti askarruttava asia on miten yksinäiset vanhukset kaikesta selviytyvät. Ovatko he niitä jotka todella jätetään heitteille. Vaikea on käsittää miksi niin monen asian hoitaminen on niin vaikeaa.

Vaikeaa se oli metron rakentaminenkin. Hämmentävää on kokea, että seutulipun maksettuaan on Helsingin Kampista nopeammin metrolla ja bussilla 550 Pitäjänmäen aseman pysäkillä kuin kävelemällä Kampista rautatieasemalla ja matkaamalla Pitskuun bussilla tai jopa junalla.

Kirjoitus on julkaistu Tanotorven vuoden 2018 ensimmäisessä numerossa.