Lauluja, synttäreitä ja


Näin hienon synttärikutsun saimme sunnuntaiksi. Kerttu vietti 6-vuotispäiviään. Kannatti viettääkin sillä syksyllä hänestä tulee eskari. Hän on myös oppinut ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä, joten siltäkin osin hän täyttää ison tytön vaatimukset. Synttäreillä oli mukavaa, vaikka päivänsankari ei suostunutkaan kuvattavaksi .

Ihan yhtä huonosti minulta meni kuvaamisen suhteen Karlan koulullakin. Hänen luokkansa 4 B oli valmistanut hienon näytelmän Lumikki, kuiskaaja ja seitsemän kääpiötä. He olivat ennen viime viikon vanhempien esitystä näytelleet jo kuusi kertaa. Yleisönä olivat oman koulun alaluokkien oppilaat. Kuiskaaja oli hyvin tärkeä henkilö näytelmässä. Prinssi-parka kun ei tiennyt että hänen pitäisi suudella Lumikkia. Ennen näytelmää 4 B lauloi ja musisoi musiikinopettajansa johdolla. Mummin sydän läpätti kun viimeisenä esityksenä Karla lauloi Nicolen ja Ellin kanssa, Ellin äiti säesti ja tytöt lauloivat Johanna Kurkelan laulun Sun särkyä anna mä en.
Esitys meni hienosti ja väliaikatarjoilukin oli onnistunut eli syötävää oli runsaasti. Kuvia en onnistunut ottamaan kun pienessä tilassa ei kehdannut kameran kanssa poukkoilla. Mummimaiseen tyyliin on pakko todeta että kovaa vauhtia 10-vuotiaat kasvavat ja muuttuvat.

Samantapaista kouluelämän seuraamista koin Lilla teaternin Kattona tähtitaivas näytelmää katsoessa. Johanna Thydellin romaanista Milja Sarkola on dramatisoinut ja ohjannut koskettavan näytelmän. Iida Kuningas on 13-vuotias Jenna, jonka äiti sairastaa syöpää. Ympärillä häärivät isovanhemmat, jotka eivät itsekään tiedä mihin kätkeä surunsa ja pelkonsa. Jennan pitää kodin ongelmien lisäksi selviytyä myös koulusta, kavereista ja ihastumisista. Milja Sarkola on hienosti tavoittanut nuorten ajatusmaailman ja elämänmenon. Äidin kuolema nostaa palan kurkkuun vieläkin. Esitys on ensin esitetty ruotsin kielellä ja nyt suomeksi. Näinhän Lillanissa on tehty kautta aikojen.      

Teatterissa istuessa ajatukset karkasivat välillä kaikkien niiden läheisten ja ystävien luokse, jotka sairastavat syöpää. Näytelmässä äiti kapinoi kohtaloaan vastaan hyvin vähän. Minusta tuntuu että itse nuupertuisin kun olisin katkera: miksi juuri minä. Tällaista ajatusta ei kuitenkaan kukaan sairastavista tai sairastaneista ystävistäni ole esittänyt. Veljeni yleistoteamus on vain: romu mikä romu.

On niin tavattoman vaikea keskustella siitä mihin syövän sairastaminen voi johtaa. Kuolema on merkillisellä tavalla tabu. Se on olemassa, mutta emme puhu siitä. Elämän rajallisuus on tavoittamaton asia. Vähitellen uskallan ajoittain hyvinkin selkeästi myöntää itselleni että aikaa ei ehkä olekaan jäljellä loputtomiin. Mutta nopeasti ravistan ajatukset pois mielestäni. Tärkeintä on sitten tämä juuri nyt käsillä oleva päivä. Tämä päivä on elämäni tärkein päivä, elän vain päivän kerrallaan. Moneen kertaan työstämiäni ajatuksia, jotka välillä karkaavat. Nyt yritän pitää niistä kiinni.  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku