Rönsyilevä Musta Saara



Runsauden sarvi vai sekahedelmäkeitto. Pirkko Saision, Jussi Tuurnan ja Laura Jäntin uusin aikaansaannos Musta Saara Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on räiskyvää teatteria. On hyvä käsikirjoitus, korvia hivelevää musiikkia ja oivalluksia pursuava ohjaus. Taitava näyttelijäkaarti. Näytelmän aihe ajankohtainen ja koskettava.

Transsilvaniaan on tarkoitus rakentaa Unionin rahoilla uusi asuinalue romaneille. Asuntojen tieltä on purettu suuri sikala. Rahat ovat kadonneet ennen kuin asunnot on saatu aikaan. Kun ei asuntoja, romanit lähtevät katsomaan suojelupyhimystään Mustaa Saaraan Ranskaan Camarguen suistoon. Matkalla ovat vastassa ottomaanit, husaarit ja janitsaarit.

Toisaalla Kansallispuolueen johtohahmot isä (Juha Mujea) ja tytär (Katariina Kaitua) pyrkivät Ranskan presidentiksi. Tytär vauhdittaa omaa kisaansa Jeanne d´Árcin hahmossa. Draculakin (Timo Tuominen) sekaantuu presidenttikisaan. Ja on siellä matkalla kolme vanhaa tanssijatartakin (Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström).  

Kun Juha Muje toivottaa väen tervetulleeksi, tulee mieleen Saision Homo ja Slava. Katsoja palautetaan aina välillä reaalimaailmaan, kun näyttelijät vuorollaan tulevat kertomaan monesko kohtaus on menossa. Raisuun menoon on helppo tempautua mukaan, mutta samaan aikaan tuntuu, että kaikkea on tarjolla aivan liikaa. Välillä kohtaukset tuntuvat tarpeettoman pitkiltä, on kuin laulu ei loppuisi koskaan.

Mutta ehkäpä tästä kaikesta syntyykin tunne, jota tekijät tavoittelevat. Vaikka mitä tehdään romanien tilanne sen enempää kuin moni muukaan asia ei ole muuttunut – ei ottomaanien eikä husaarien ajoista. Tilalle on tullut sellaista, mistä meistä harva pitää. Pirkko Saision Musta Saara on tärkeä näytelmä. Se pysäyttää ja mitä enemmän se ärsyttää sitä enemmän se vaikuttaa.       



Kuva Tuomo Manninen 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku