Mummi jää kiireisten jalkoihin

Aleksandra ja Matti Kivinen 

Isäni jäi monta kertaa suljetun oven taakse katselemaan kun poistuin dementiakodista, missä hän asui elämänsä viimeiset kuukaudet. Enää hänellä ja hänen kohtalotovereillaan ei ollut kiire.

Kaikilla muilla tuntui ja tuntuu olevan tavaton kiire. Kävelin viime viikolla aamutuimaan radanvarsitietä Pasilan asemalta Pitäjänmäelle. Reitti on tuttu, koska samaa tietä poljin monet kerrat työpaikalleni Pasilaan. Tiellä kulkijoita oli toistakymmentä vuotta sitten harvakseltaan. Tielle mahtuivat hyvin pyöräilijät, kävelijät, juoksijat, koirien ulkoiluttajat. Nyt tielle mahtuvat vaivoin vain pyöräilijät.

Heillä on hirmuinen kiire. Vauhdin pitää olla mieluummin yli 40 km/tunti kuin mitään muuta. Selkä köyryssä ajava trikoo-housumies tuskin edes näkee että tiellä on jalankulkija. Minun piti jalankulkijana tiiviisti pysyä tien reunassa. Yksikin harha-askel sivusuunnassa saattaisi olla kohtalokas. Entäpä jos olisin ollut liikkeellä jonkun kanssa ja olisimme kulkeneet rinnakkain.       

Ei siitä ole kuin vajaat 30 vuotta kun muutin Pitäjänmäelle. Töissä tuli juttua että haluaisin tulla pyörällä töihin. Espoossa asuva työtoveri lupasi neuvoa minulle reitin Keskuspuiston kautta – radanvarsitietä ei vielä ollut. Siinä sitten useammankin kerran pyöräilimme leppoisissa tunnelmissa joko kohti työpaikkaa tai kotia. Tuskinpa pyörässäni oli kuin kolme vaihdetta. Äitienpäivälahjaksi tyttäret ostivat minulle kypärän. Ei ollut matkamittariakaan enkä urheilukellostani tiirannut miten paljon aikaa kului matkaan.

Aika on nykyisin monilla muka niin kortilla, että työmatkat on hyödynnettävä ja pyöräiltävä tai juostava ne mahdollisimman tehokkaalla tavalla. 

Sitä että kaahataan liikenteessä, ajetaan päin punaisia valoja eikä pysähdytä suojetien edessä vaikka toisella kaistalla olisi pysähtynyt auto, ei tarvitse edes mainita. Jatkuvasti se hämmästyttää, harmittaa ja pelottaa.

Pääkaupunkiseudulla on loistavat ulkoilumahdollisuudet. On paljon kevyen liikenteen väyliä, metsätietä ja –polkuja. Lenkille lähtiessä on usein liikaakin vaihtoehtoja. Useammalla suunnalla on jo kilometrin päässä hiekkateitä tarjolla. Ei tarvitse töpsötellä pelkällä asfaltilla. Mutta meidän kaikkien pitäisi sopia niille samoille teille. Olisi otettava olosuhteet huomioon ja kunnioitettava toinen toisiamme. Myös kulkijoina. Nyt tuntuu että kuningas kulkuteiden on pyöräilijä ja minä kompuroiva mummi saankin jäädä jalkoihin = pysyä kotona jos ei selviydy kisassa! 

Mutta kun minä en halua pysyä!

Isoäitini Aleksandra ja isoisäni Martti Kivinen eivät pyörineen jääneet 1912 kenenkään jalkohin. Tilaa pyörille oli niin Nokialla kuin Tampereellakin.