Miten vaikeaa on olla äiti ja tytär
Ryhmäteatterissa paneudutaan kolmen sukupolven naisien elämään. Kati Kaartisen Nätti tyttö, vähän pehmee on monella tapaa erilainen ja kuitenkin hyvin tuttu tarina isoäidistä, äidistä ja tyttärestä. Ja oikeastaan kolmesta tyttärestä. Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo kipunoivat ja yrittävät kaikkensa jotta elämä olisi ja pysyisi järjetyksessä. Nuorin pystyy siihen parhaiten, koska hän ei tingi ehdottomuudestaan.
Miehiä on mukana vain yksi. Oivallinen ratkaisu ohjaaja Johanna Freundlichiltä. Robin Svartström taspainoittaa esitystä monella tavalla monessa eri roolissaan. Näytelmän tavanomainen asetelma äitien ja tyttärien hankalista suhteista ei pysty tarjoamaan mitään uutta eikä omaperäistäkään. Näytelmän loppu on ehkä tahallaan niin tavanomainen. Vanha nainenhan on mukana sen takia että hänen mukanaan saadaan esille aikamme ja elämämme rajallisuus.
Ehkäpä katsomossa olisi pitänyt uskaltaa vapaammin nauraa monille huvittaville yksityiskohdille. Tällä 0kertaa katsomo oli hyvin pidättyväinen ja monelta osin oivallisesti toteutettu esitys kulki omia uomiaan.
Mummi ja äiti tulevat apuun
Elävän elämän naissukupolvien välinen ketju tuli mieleeni. Olimme tyttärentyttären kanssa käymässä hänen 20-vuotiaan serkkunsa kotona. Poikamiehen koti on leppoisan sekainen eikä kaikkia pölykoiria ole ehditty napata imurin uumeniin, vaikka uusi imuri onkin siivouskomerossa.
Kymmen-vuotias hieman hämmästeli ja pohti, että onko hänenkin omassa asunnossa sitten aikanaan sekaista. Mutta sitten hän keksi - tulethan mummi sitten siivomaan. Kun arvelin että olen sitten liian vanha, tyttö keksi, että kyllä äiti varmaan tulee siivomaan.
Elämän kova puoli
Tavanomaisuus on kaukana Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä Ian McEwanin Lauantaissa.Eva Buchwald on dramatisoinut McEwanin romaanista hienon näytelmän, jonka Irene Aho on ohjannut. Näytelmän ensimmäinen puoliaika, jossa lauantaita viettävä aivokirurgi (Seppo Pääkkönen) pelaa squshia ystävänsä (Petri Liski). Pelin lomassa kerrotaan aivokirurgin elämästä lyhyissä kuulokuvan kaltaisissa katkelmissa.
Niistä rakentuu kuva miehestä, joka osaa ammattinsa, jolla on kaunis, hienoa uraa tekevä vaimo, juuri ensimmäisen runokirjansa julkaissut tytär, paikkaansa etsivä poika, dementoitunut äiti ja turhautunut appiukko. Kaikki on siis hyvin, vaikka Henry onkin kolhinut aamulla parkkihallissa viereistä autoa. Toisessa näytöksessä aamuiset tapahtumat vyöryvät Henrin kotiin,hänen olohuoneeseensa ja kaikkien läheisten elämää. Ihmishengetä piittamattomat miehet aikaansaavat piinallisen lauantai-illan. Kaiken höysteenä on parantaumaton sairaus, lääkärin etiikka ja runouden lumovoima. Hämmentävää, ja ristiriitaisia tunteita herättävä näytelmä. Pahuudella on monet kasvot, niin on hyvyydelläkin.
Miehiä on mukana vain yksi. Oivallinen ratkaisu ohjaaja Johanna Freundlichiltä. Robin Svartström taspainoittaa esitystä monella tavalla monessa eri roolissaan. Näytelmän tavanomainen asetelma äitien ja tyttärien hankalista suhteista ei pysty tarjoamaan mitään uutta eikä omaperäistäkään. Näytelmän loppu on ehkä tahallaan niin tavanomainen. Vanha nainenhan on mukana sen takia että hänen mukanaan saadaan esille aikamme ja elämämme rajallisuus.
Ehkäpä katsomossa olisi pitänyt uskaltaa vapaammin nauraa monille huvittaville yksityiskohdille. Tällä 0kertaa katsomo oli hyvin pidättyväinen ja monelta osin oivallisesti toteutettu esitys kulki omia uomiaan.
Mummi ja äiti tulevat apuun
Elävän elämän naissukupolvien välinen ketju tuli mieleeni. Olimme tyttärentyttären kanssa käymässä hänen 20-vuotiaan serkkunsa kotona. Poikamiehen koti on leppoisan sekainen eikä kaikkia pölykoiria ole ehditty napata imurin uumeniin, vaikka uusi imuri onkin siivouskomerossa.
Kymmen-vuotias hieman hämmästeli ja pohti, että onko hänenkin omassa asunnossa sitten aikanaan sekaista. Mutta sitten hän keksi - tulethan mummi sitten siivomaan. Kun arvelin että olen sitten liian vanha, tyttö keksi, että kyllä äiti varmaan tulee siivomaan.
Elämän kova puoli
Tavanomaisuus on kaukana Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä Ian McEwanin Lauantaissa.Eva Buchwald on dramatisoinut McEwanin romaanista hienon näytelmän, jonka Irene Aho on ohjannut. Näytelmän ensimmäinen puoliaika, jossa lauantaita viettävä aivokirurgi (Seppo Pääkkönen) pelaa squshia ystävänsä (Petri Liski). Pelin lomassa kerrotaan aivokirurgin elämästä lyhyissä kuulokuvan kaltaisissa katkelmissa.
Niistä rakentuu kuva miehestä, joka osaa ammattinsa, jolla on kaunis, hienoa uraa tekevä vaimo, juuri ensimmäisen runokirjansa julkaissut tytär, paikkaansa etsivä poika, dementoitunut äiti ja turhautunut appiukko. Kaikki on siis hyvin, vaikka Henry onkin kolhinut aamulla parkkihallissa viereistä autoa. Toisessa näytöksessä aamuiset tapahtumat vyöryvät Henrin kotiin,hänen olohuoneeseensa ja kaikkien läheisten elämää. Ihmishengetä piittamattomat miehet aikaansaavat piinallisen lauantai-illan. Kaiken höysteenä on parantaumaton sairaus, lääkärin etiikka ja runouden lumovoima. Hämmentävää, ja ristiriitaisia tunteita herättävä näytelmä. Pahuudella on monet kasvot, niin on hyvyydelläkin.
Kommentit
Lähetä kommentti