Aamurutiinien jälkeen teatteriin

Tyttärentyttäreni kirjoitti aamurutiineistaan. Kun olin hänen ikäisensä eli 17-vuotias ei varmastikaan aamulla kauan kestänyt kun oli lähtökunnossa. Jos oli kylmä, oli kurja nousta lämpimästä vuoteesta. Asuimme talossa, jossa oli alakerrassa huone ja keittiö ja wc, johon tuli kylmä vesi. Pakkasilla äiti tai isä kävi aamulla laittamaa tulen kamiinaan, jolla yläkerran huone lämmitettiin. Huoneessa nukkuivat molemmat veljeni sekä pikkusiskoni. Muistikuvani mukaan nurkissa oli välillä huurretta.

Keittiössä oli lämmintä, koska puuhella lämmitti nopeasti. Äiti oli keittänyt kaurapuuron valmiiksi. Tee oli valmiina, samoin eväsleivät ja maitopullo. Silloinkin kun olin 17-vuotias. Aamupesuksi riitti kasvojen huuhtominen kylmällä vedellä. Kerran viikossa käytiin saunassa ja pari kertaa viikossa pesin hiukseni keittiössä vadissa. Vesi lämmitettiin puuhellalla kattilassa tai se otettiin vesisäiliöstä, jossa oli aina lämmintä vettä.

Kun puuro oli syöty ja tukka kammattu, piti lähteä kouluun, jonne oli matkaa vajaat kolme kilometriä. Useimmiten kävelin matkan. Säästin rahat bussilipusta.

Nyt ei sitten aamurutiinien nopeudella paljon voi rehvastella. Pelkästään siihen että keittää aamupuuron ja valmistelee muut syötävät, lukee Hesarin ja järjestelee vähän paikkoja, vierähtää puolitoista tuntia. Ei töihin ehtisi, jos pitäisi.

Ylellisintä mitä tiedän, on aamulla lukea sängyssä romaania. Etenkin jos on illalla nukahtanut ”kesken lauseen”. Harvoin niin teen, joko vieressä on nukkuva mies tai muuten vain koen että velvollisuuteni on nousta

Keskiviikko-aamuna piti herätä aikaisin = seitsemän maissa. Piti ehtiä Kertun kanssa Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan Pakoa päiväkodista. Johanna Keinänen ja Kimmo Virtanen ovat kirjoittaneet hauskan tarinan Toivosta, 4 v. joka päättää korjata kaikki hankalat asiat ostamalla Suomen eduskunnassa majailevalta pääministeriltä. Onhan hänellä hieno timanttiraha = iso kimalteleva kivi. Onneksi Toivon retki päättyy hyvin. Parhaan kaverin Suomuuraimen isäkin saa töitä.

Näytelmä oli aikuisen mielestä hauska, hieman liikaa siihen oli kasattu ongelmia. Kertun mielestä oli hauska ja hyvä. Varmasti jäi pieneen mieleen moni asia ilman selitystä eikä tällä kertaa ehditty oikein jutella näytelmästä. Kerttu pääsi leikkimään uuden kaverin kanssa. Meidän pihallakin piti leikkiä, kun lumiaura oli saanut aikaan komean lumikasan.

Ei siinä ehtinyt mannerjäätikön sulamista miettiä, kun piti tehdä onkalo ja rappuset ja sänky. Kerttu hyväksyi senkin ajatuksen, että kun lumiaura tulee seuraavan kerran, kaikki peittyy uuteen lumeen. Ihan niin kuin teatterissa, kun ensin oli vaikeaa ja ongelmia, oli kaikki lopussa hyvin. Vähän liian helposti.

Kaikki olikin sitten ihan päinvastoin Teatteri Jurkassa. Marguerite Durasin teksteistä Mikko Roiha oli rakentanut kolme erillistä tarinaa. Kaikissa Vastarinnan tarinoissa päähenkilönä on Duras itse. Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet taistelivat saksalaisia vastaan väsymättömästi ja voisi sanoa viimeiseen hengenvetoon. Kolmen naisen: Tanjalotta Räikän, Laura Rämön ja Anna-Leena Sipilän esitys on riipaiseva. Pienessä tilassa näyttelijät joutuvat koville. Sekä katsojat että esiintyjät ovat esityksen ajan lähes vereslihalla, niin rankoista asioista on kyse.

Välillä juolahti mieleen: älkää huutako, pienemmätkin keinot riittäisivät. Jälkikäteen en ole varma sittenkään olisivatko riittäneet. Pahuuden ja hyvyyden raja oli jälleen kerran Teatteri Jurkassa hiuksenhieno.  

.