Kun Ilmari Kianto Pitäjänmäellä asui

Minun on pakko laittaa tämä juttu jakoon. Olen niin innoissani tästä asiasta. Varsinaisesti juttu kuuluu Pitäjänmäki muistelee sivuille ja sinne laitamme sen parin viikon kuluttua. Ihania löytöjä. Sain tiedon asiasta Leppävaara-seurasta. He ihmettelivät missä on Lyckobo-huvila. Kartta ja kuvat tulevat vasta varsinaiseen juttuun. Raija-Liisa Kiannon antaman kuvan saan laittaa vain Pitäjänmäki-muistelee sivuille.

  

Ilmari Kianto Lyckobossa

Kirjailija Ilmari Kianto asui vaimonsa Hildurin kanssa avioliiton solmimisen jälkeen vuodesta 1904 lähtien Kajaanissa, Suomussalmella ja eri puolilla Suomea. Uusimmassa Ilmari Kiannosta kirjoitetussa elämäkertateoksessa Eero Marttinen (Ilmari Kianto, Korpikirjailijan elämä, Ajatus Kirjat 2010) kertoo, että ”syksyllä (1907) Ilmari Kianto hakeutui perheineen vaimonsa toivomuksesta Helsingin liepeille Leppävaaraan.” Perheen esikoispoika Kalevi oli syntynyt 26.1.1906.

Ilmari Calamnius (vuodesta 1906 Kianto) syntyi 7.5.1874 Pulkkilan pappilassa, papin perheen kuudenneksi lapseksi. Lapsia syntyi kaikkiaan kahdeksan. Oppikoulun Ilmari Kianto kävi Oulussa. Filosofian maisteriksi hän valmistui 1900 Helsingin yliopistosta. Kianto ehti olla Kajaanissa sanomalehdentoimittajana ja venäjän kielen opettajana, ennen kuin hän muutti pääkaupunkiseudulle.

Monien mutkien kautta asunto löytyi Leppävaarasta. Kianto kävi tutustumassa etukäteen asuntoon, mutta ei tavannut omistajaa henkilökohtaisesti. Anckarin huvila (nyk. Armas Launiksentie 7 – 9, Leppävaaran palvelutalo) oli kaksikerroksinen ja omistaja asui perheineen yläkerrassa, vuokralaiset alakerrassa. 

Talvella asunnossa oli kylmä. Kianto nimitti huvilaa nimellä Anckarsgrundet.

Ilmari Kianto kertoo perheen elämästä Helsingin liepeillä kirjassaan Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (s.101):”Tuli räiskyy uunissa aamuin-illoin, mutta lattiat pysyvät kylminä, äiti koettaa kaikin tavoin varoa lasta vilustumasta. Keittiössä nurkka ja ovensuu ovat aina jäässä … Mutta mikä kolina se on, joka päivittäin ylhäältäpäin kuuluu, mikä soitonräminä ja renkutus sieltä usein korviin kantautuu ja miksi isä sitä melua kuullessaan aina näyttää niin kärsivältä ja onnettomalta?”

Moneen otteeseen Ilmari Kianto harmittelee että hän erehtyi vuokraamaan asunnon tapaamatta vuokranantajaa. Anckarin perhe harrasti musiikkia ja se lienee metelin syy.

Proosallista ja kiusallista väkeä

”Orjantappuroita” kokoelmansa lastuissa (Otava 1911) Ilmari Kianto tilittää suhdettaan kaupunkiin ja erityisesti pääkaupunkiin. Kirjailijan kokemuksen mukaan pääkaupungissa kohdellaan töykeästi asuntoa etsivää perhettä, jolla on lapsia. Kaupunkilainen on vajonnut materialismiinsa ja rahanhaalimiseensa.

Kianto laulaa julki vihansa, säälinsä ja kärsimyksensä siitä, että kaupunkilaiselämä on niin luonnotonta, turmeltunutta ja epävapaata, että ihminen jää kadun ihmisvilinässä yksinäisemmäksi kuin maalla, jossa hänellä on jos ei muita niin luonto seuranaan. Erityisen kipakasti hän arvostelee ruotsinkielisiä huvilaporvareita. 

Tuntemukset purkautuivat Kapinoitsija –runokokoelman runoissa Maalainen kaupungissa, Likellä Helsinkiä, Yskin kadulla.   

Pari säkeistöä runosta Likellä Helsinkiä, Alberga 15.X.1907:

Huviloitanne huomaten

Aattelen apinoita:

Kaikki ne puuhin kiipeilevät.

Toinen ei toistaan voita.

Maalaisrauhaa te etsitte

sieltä miss´sitä ei kohtaa.

Tornejanne ma halveksin.

Ylpeys niistä vain hohtaa.

Runo on sävelletty ja laulettu levylle ”Korven poika” vuonna 2013. Säveltäjä on Seppo Niemelä.

Perheen toinen lapsi tytär Salmi Talvikki Cecilia syntyi 18.2.1908. Uuteen asuntoon Ohbergin neitien huvilaan Turuntien varteen (nyk. Puhujantie) Leppävaarassa oli muutettu saman vuoden helmikuun alussa. 

 KARTTA tulee varsinaiseen juttuun 

Nro 1 Anckarin huvila nykyisellä Armas Launiksentiellä

Nro 2 Öhbergin neitien huvila Turuntien varrella (nyk. Puhujanpolku)

Valtamaantien ja rautatiekiskojen tuntumassa

Ilmari Kianto kuvaa uutta kotia Pyhässä rakkaudessa(s. 110 – 11i): ”Niin, me olimme muuttaneet keskellä talvea toiseen taloon, ihka uuteen kauniiseen huvilaan, jossa ei ketään muita asunut, ja päässeet sekä onnellisesti että onnettomasti erille ilkeästä vuokraisännästämme. Oh, se oli ikävä juttu kertoa, mutta minulla ei siihen ole halua, mainitsen vain ettei monella, joka erämaissa elelee, ole aavistustakaan siitä, kuinka proosallisia ja kiusallisia ihmistyyppejä voi tavata pääkaupungin seuduilla, varsinkin sen sivistymättömäin ruotsalaisten huvilaporvarien keskuudessa”, 

Talosta ja sen ympäristöstä Ilmari Kianto piti ja kuvaa sitä Pyhässä rakkaudessa (s. 113): ”Meidän asuntomme sijaitsi mäen rinteellä männikön keskellä. Pihan takana kohosi kallioinen ylänkö, etualalta aukeni näköala yli laakean merenranta-tasangon, jonka liepeellä näkyi satavuotinen vanha kartano; pääkaupungin valtamaantie kaarsi aivan portin editse, mutta etäämpänä kohosi se suora penger, jolla rautatiekiskot lepäsivät”.    

Talon ikkunoista saattoi nähdä kaikki kaksikymmentä junaa, jotka joka vuorokausi viilettivät edestakaisin. Vuokrasopimus oli tehty vain kevääksi, joten edessä oli taas uuden kodin etsiminen. Uusi, kaunis huvila oli pakko jättää. Kevään mittaan Kianto vaimoineen yritti löytää uuden asunnon seuraavaksi syksyksi ja talveksi. Sellaista ei vain löytynyt.   

Kesäksi Ruovedelle

Kesäksi Kiannon perhe halusi päästä oikeammalle maaseudulle ja lehteen – todennäköisesti Aamulehteen – laitettiin ilmoitus, jolla etsittiin kesäasuntoa.

Vuokrataan ilmoitus

Kesäpaikka löytyi Ruovedeltä. Kiannon perheen huonekalut saatiin talteen rautatieaseman makasiiniin. Kianto kutsui kesäpaikkaa Niininiemeksi. Se oli laivareitin varrella. Perhe vietti Ruovedellä täysihoidossa koko kesän.

”Kuni sadussa puhuttelin ihmisiä, käyskentelin isännän kassa todellakin satumaisessa satavuotisessa huvilassa, jonka kumahtelevat huoneet odottivat kesävieraita… Olin hurmaantunut paikkaan, täällä tarjoutuisivat kaikki ne mukavuudet ja paljon enemmänkin kuin mitä olin uneksinut”, (Pyhä rakkaus, s. 120).

Näin haltioissaan Ilmari Kianto oli ensi käyntinsä jälkeen kesäpaikassa. Kesästä tuli hyvin auvoisa. Perhe-elämämme onnellisimman suven suloinen muisto mielessään Ilmari Kianto alkusyksystä palasi pääkaupunkiseudulle.

Lyckobo ei ollut Onnenpesä

Uusi koti löytyi Pitäjänmäeltä eli Sockenbackasta, kuten siihen aikaan sanottiin. Syyskuun alussa muutettiin uuteen kotiin Lyckobon huvilaan (nyk. Taavinkuja 6). Huvilassa syntyivät Orjantappuroita-kokoelman lastut ja Punainen viiva sai muotonsa.

Uuden asunnon löytäminen Ruovedellä vietetyn kesän jälkeen oli ollut vaikeaa. Koti oli ylhäällä kalliolla, jonne johti mutkainen ja vaikeasti kuljettava tie.  

”Uusi asunto sijaitsi korkealla, alastomalla kalliolla, jonne pääkaupungin kirkot ja savupiiput siintivät peninkulman etäisyydestä ja huvila torneineen oli kyllä jotenkin hauska,” (Pyhä rakkaus, s.136 – 137).

Asettautuminen uuteen huvilaan vei aikansa ja vähitellen perhe kotiutui sinne. Kirjailija kuvaa elämän vierimistä eteenpäin: ”Meillä oli hauska asunto, jossa ei mikään meitä häirinnyt,.. Lasten huone oli lämmin ja kodikas, keittiö oli tilava ja siisti.  Sali tosin kylmä, mutta kaunis väriakkunoineen, ja se huone yläkerrassa, joka oli perheen isää, henkisen työn tekijää varten ja johon mukavat portaat johtivat suoraan salista, oli todellinen taiteilijan kammio näkyaloineen merelle”, (Pyhä rakkaus, s. 141).

KUVA tulee juttuun

Ilmari, Hildur ja Kalevi Kianto 1908

Kuva Raija-Liisa Kiannon kokoelma

Ilmari Kianto haluaisi liikkua kodin ulkopuolella, mutta naapuri puhuu vierasta kieltä, ruotsia ja suhtautuu nurjamielisesti, jopa vihamielisesti kansalliskieltä kohtaan. Kiannon mielestä ihmiset ovat tylyjä ja itsekkäitä. ”Talonpoikia ei ole, on vain herroja, katkeria herroja, arvonsa tuntevia rouvia ja neitejä sekä arvonsa tuntevia katkeria työmiehiä. Suurisuisia, rivopuheisia, varkauteen ja pikkupetokseen valmiita poikia kuljeksii pitkin huvilamaantietä. Tämä ei ole kaupunkia eikä maalaiselämää, tämä ei ole mitään” (Pyhä rakkaus, s. 144)  

Onnenpesäksi ei huvila perheelle millään tavalla muodostunut. Esikoispoika Kalevi sairastui vakavasti. Hän ehti täyttää kolme vuotta ennen kuin aivotuberkuloosi mursi hänet.  Koko perhe matkusti sairaan pojan kanssa Kainuuseen, missä tämä kuoli 12.4.1909.  

Outo ja epämukava olo

Orjantappuroita kokoelman lastussa Helsinkiläisessä huvilassa (kirjoitettu 23.XI.1908, s. 28 - 29) Ilmari Kianto kuvaa tunnelmiaan Helsingin liepeillä asumisesta varsin kirpeästi: ”Sen nimi on helsinkiläisten kielellä ”Belle vye”, ”Hjärte-ro”, ”Lyckans stjerna” tai ihanasointuinen ”Idyll”, mutta jokainen vuokralainen tietää että sen oikea suomennos on yksinkertaisesti vain ”Harakan pesä”. On lakkaamatta tilkitty seinänrakoja, akkunain pieliä ja ovien lovia, nurkkareikiä ja piipunjuuria sekä laipioiden ja lattioiden ääriviivoja. 

Kirjailija kadehtii talonpoikaispirteissä siellä kaukana pohjoisessa asuvia. ”Heillä on kolmenkymmentä lämpö-astetta talven pakkasimmillakin, mutta minulla ainoastaan seitsemän”. Kaipuu kotiseudun rakkaaseen korpeen kasvaa ja Kianto ryhtyy hankkimaan sinne omaa kotia. Turjanlinna valmistui Suomussalmelle 1912.   

Punainen viiva saa alkunsa

Pitäjänmäellä asuessaan Ilmari Kianto tunsi voimakasta kutsumusta kirjoittaa jotain rakkaasta Nälkämaastaan. Johannes Linnankosken Pakolaiset ilmestyi 1908 ja Ilmari Kianto pohti että kyllä hänkin tuntee kansaa ja voisi siitä kirjoittaa. Punainen viiva alkoi hahmottua kirjailijan mielessä. Hän teki siihen perusteellista pohjatyötä kyselemällä kirjeitse ystävältään Heikki Turuselta Kainuun vaalivalmisteluista ja kansan reaktioista.

Ilmari Kiannon läpimurtoromaanina pidetty kirja ilmestyi 1909. Sen viimeisellä sivulla on merkintä: ”Kirjoitettu: Sockenbacka – Suomussalmi v. 1909”.

Kirjan esipuheessa kirjailija kertoo, että kirja kuvaa sitä, kuinka suuren maailman mullistukset vaikuttavat köyhän korven viheliäiseen elämään, kun sosiaalidemokraatit alkoivat ensimmäistä kertaa taistella takametsien ihmisten sieluista. Mutta teos myös näyttää, miten uusi aika aatteineen ei kykene murtamaan korpikansan kohtalonyhteyttä erämaahan.

Vielä monta vuotta myöhemminkin Ilmari Kianto muistelee pääkaupungin liepeillä viettämäänsä aikaa varsin sapekkaasti. Hän kirjoittaa Pohjantähti no 7 - 8 1.4.1934: ”Syksyn tullen v. 1908 palasin jälleen Helsingin lähettyville johonkin "Onnenpesä" nimiseen huvilaan Pitäjänmäen tienoilla (en enää muista varmasti asemaakaan).  Juuri se, että olin luonnottomasti jäänyt kesäksi hämäläisille rannoille ja kirjoitellut niin käyräisiä juttuja kuin 'Syntejä' ja nyt  jouduin rutiruotsalaisen väestön keskelle, oli käsittääkseni pohjavaikutin sille, että sieluni kaipasi minulle lapsuudesta tuttua Korpi-Pohjolaa, sen jylhiä maisemia, sen yksinkertaista rahvasta ja  yleensä korpi-ihmisen elämänkatsomusta, jolle Sockenbacka ja Alberga ovat 'inkelskaa'”.

Lyckobosta tuli lastenkoti

Helsingin Diakonialaitos osti Lyckobon huvilan 1922 ja se liitettiin Pitäjänmäen lastenkotiin. ”Huvila sijaitsi korkealla mäellä, jossa on raitis ilma ja kaunis näköala merelle. Rakennuksessa oli tilaa 18 lapselle ja sitä käytettiin sellaisten lasten asuntona, joiden eristämistä toisista pidettiin tarpeellisena”, näin Leila Mäkipentti kuvaa huvilaa kirjassaan Keuhkotautisista sosiaaliorpoihin.

Lyckobon huvila purettiin 1970-luvun alussa ja jo vuonna 1973 sen paikalla kohosivat korkeat kerrostalot.

KUVA tulee varsinaiseen juttuun 

Oppipoika ja oikovedokset

Nykyisin Pitäjänmäellä asuva faktori Heikki Ollinkangas (synt. 1935) meni Otavan kirjapainoon käsinlatojan oppiin 1951. Talvella 1953 - 1954 hän sai tehtäväkseen viedä oikovedoksia kirjailija Ilmari Kiannolle Iki-Kianto muistelee –kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1954. Kianto asui Mariankatu 24:ssä, mistä Otava oli vuokrannut kirjailijalle asunnon. Oikovedosten ottaminen ja niiden vieminen kirjailijoille oli oppipoikien työtä.

-Kirjailija oli syventyneenä töihinsä sikarisavun täyttämässä huoneessa, häntä ei savun seasta paljon erottanut. Seuraavana vuonna sain tehtäväkseni latoa kirjailijan käyntikortit. Titteleinä oli korpikirjailija ja riemumaisteri. Toisella puolella oli luettelo siihen asti ilmestyneistä teoksista, muistelee Heikki Ollinkangas.

  

 Lähteet

Ilmari Kianto: Kapinoitsija. Osakeyhtiö Kuopion Uusi kirjapaino 1910

Ilmari Kianto: Orjantappuroita. Suomalainen Kustannus-osakeyhtiö Kansa 1911

Ilmari Kianto: Punainen viiva. Otava 1964

Ilmari Kianto: Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema. Otava 1910

Vihtori Laurila: Ilmari Kianto. Kirjailijakuvan piirteitä. Otava 1944

Eero Marttinen: Ilmari Kianto, Korpikirjailijan elämä. Ajatus kirjat Gummerus Kustannus Oy 2010

Leila Mäkipentti: Keuhkotautisista sosiaaliorpoihin. Helsingin Diakonissalaitoksen Pitäjänmäen lastenkoti 1910 – 2000. Kirjapaja 2003

Pohjantähti no 7-8 1.4.1934

Lisää tietoa Ilmari Kiannosta

www.kianto.org ..

Teksti

Leena-Maija Tuominen

Kiitokset

Raija-Liisa Kianto

Juhani Kinnunen

Jarmo Oksanen

Arja Salmi