Miten monta muutosta pitää kestää

Samat asiat pyörivät mielessä päivästä toiseen. Muutokset jotka uhkaavat minua pakottivat kirjoittamaan niistä helmikuiseen Tanotorveen.  

Muutos on mahdollisuus. Muutosvastarinta on aivan turhaa. Muutoksia on turha pelätä. Ihminen sopeutuu mihin vain. Ainahan on niitä jotka vastustavat kaikkea uutta. Helpommalla pääsee kun mukisematta hyväkyy muutoksen kuin muutoksen.

Mitenköhän paljon muutoksia vanhan naisen pitää hyväksyä, kestää ja ihastella. Ensin vietiin kodin läheltä ajava bussilinja. Moneen kertaan olimme vastustaneet muutosta mutta nyt ei enää onnistunut. Sitten tuli tieto että pidetty ja ihailemani kirkkoherra lähtee eläkkeelle. Kantautuipa korviini sekin uutinen että suosimani ja käyttämäni ruokakaupan kauppias vaihtuu tulevana keväänä.

Muutosta elämään tuo sekin että Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta on päättänyt että eläkeläisyhdistyksille ei anneta avustusta muuhun kuin vuokramenoihin. Avustus on taannut ainakin Pitäjänmäen Eläkkeensaajien toiminnassa sen että olemme voineet järjestää hyvin kohtuuhintaisia retkiä, teattereissa, taidenäyttelyissä ja museoissa käyntejä. Monella koko päivän retki yhteisen lounaan, kahvihetken ja kaiken muun näkemisen ja kokemisen kanssa, on sen viikon kohokohta.

Pitääkö meidän kököttää kotona, odottaa että toimintakyky heikkenee niin paljon että kotihoidon hoitajat alkavat toinen toisensa jälkeen piipahdella luonamme. Seuraavaksi liikuntavirasto varmaan keksii että senkin jakamat avustukset tarvitaan nuorison hyväpalkkaisten ammattien valmentavaan toimintaan = jääkiekko, jalkapallo, ralliautoilu. Eivät eläkeikäiset tarvitse taloudellista tukea liikuntaansa.

Ahkeralle teatterissa kävijälle jää tänä keväänä ylimääräistä aikaa. Teatterien määrärahoja on vähennetty ja teatterit puolestaan ovat vähentäneet ensi-iltojaan. Muutos ei ole pahasta sillä laatuhan taiteessa ratkaisee. Laadun määrittely vain on välillä vaikeaa.

Ainakin kun on nähnyt Helsingin Kaupunginteatterissa pitkälti venäläisvoimin ylöspannun Toveri K:n. Edvard Radzinski on kirjoittanut mielenkiintoisen näytelmän Otto Ville Kuusisesta ja ennen kaikkea siitä miksi hän säilytti henkensä Stalinin valtakaudella. Ohjaus – Roman Viktjukin käsialaa - aiheuttikin sitten katsojassa monenmoisia tunteita: miksi näyttelijät huutavat, tai puhuvat hitaasti, miksi vääntyillään ja kääntyillään ylenpalttisesti. Mutta päällimmäiseksi jäi hämmennys Stalinin ajan kauheuksista.

Samaa asiaa jouduin pohtimaan Kansallisteatterin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat jälkeen. Ohjaaja Raila Leppäkoski oli rakentanut monikerroksisen näytelmän, jossa Viron historiaa vähemmänkin tunteva katsoja pystyy rakentamaan kaikesta ehjän kokonaiskuvan.        

Muutosvastarinnan murtamista tarvittiin kun katsojana yritin mukautua koko näytelmän ajan taustalla soivaan musiikkiin. Miksi ei pidetä välillä edes kunnon taukoa? Kummallista miten huonosti välillä sopeutuu erilaiseen ja yllättävään.

Kaipa minä viimeistään tämän vuoden lopulla muistan että kotipysäkiltä ei pääsekään bussilla kaupunkiin, samoja ruokiahan siellä ruokakaupassa myydään kuin ennenkin ja kirkon väki odottaa meitä kirkkoon joka sunnuntai ja muulloinkin. On niitä ensi-iltoja luvassa jatkossakin, konsertteja ja näyttelyitäkin piisaa.