Helsingin Kaupunginteatterin Ei kertonut katuvansa

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön Ei kertonut katuvansa täyttää ja ei täytä sille asettamani suuret odotukseni. Tommi Kinnusen romaani viidestä naisesta, jotka kävelivät Lapin sodan päätyttyä keväällä ja kesällä 1945 Narvikista Kuusamoon, oli huikaiseva lukukokemus.

Nyt naiset kävelisivät näyttämöllä, kertoisivat elämäntarinansa, ehkä paljastaisivat mitä olivat Lapsissa tehneet, ystävystyisivät tai ei. Olen nähnyt Susanna Airaksisen ohjaaman Rosa Liksomin tekstiin perustuvan Everstinnan, missä Heidi Herala loisti näytelmän tähtenä. Nyt Heidi Herala on yksi naisista.

Naiset olivat hakeutuneet työn perässä saksalaisten palvelukseen ja saksalaisten vetäytyessä Norjaan naiset seurasivat heitä. Kun Saksa antautui, oli Norjassa olevat naiset määrä kuljettaa Osloon ja sieltä edelleen tutkintavankileirille Hankoon. Ensimmäiseksi naisilta on ajattava hiukset pois, se kertoisi ulkopuolisille mitä naisia he ovat.

Irene (Heidi Herala), Veera (Ursula Salo), Alli (Aino Seppo), Katri (Lumi Aunio) ja Siiri (Seidi Haarla) ovat onnekkaita. Vartija päästää heidät menemään. Edessä on tie, jossa jokainen askel on vaarallinen. Miinoja on kaikkialla, mutta vapaus on kaikkein tärkeintä. Vähitellen naiset tutustuvat ja jakavat elämäntarinansa – kuka enemmän, kuka vähemmän.

Naiset todella vaeltavat isolla näyttämöllä, jonka pinta on peitetty karttapohjalla, jossa on nousuja ja laskuja. Loputon liike on kaiken keskipisteessä. Lavastus ja valot vahvistavat mielikuvaa siitä miltä tuntuu olla poltetussa Lapissa. Naiset kohtaavat satunnaisia kulkijoita, miinanraivaajiakin. Vain harva on valmis tarjoamaan heille yösijaa tai ruokaa. Kaikkea tekemistä sävyttää näytelmää varten Johanna Puuperän säveltämä musiikki. Säveltäjä kertoo ammentaneensa aineksia sävellyksiinsä surf rockista, suomalaisesta rautalangasta ja western-musiikista. Musiikki vahvisti monella tavalla loputonta taivaltamista. Vilma Mattilan lavastus loihti lavalle milloin loputtoman erämaan, päättymättömän maantien tai saksalaisen polttamat talot.

Naisista ei yksikään katunut lähtöään saksalaisten palvelukseen. Se oli heille sen hetkisestä elämässä uusi alku. Nyt voimat olivat äärirajoilla ja se välittyi myös katsomaan. Yhtä riipaiseva kuin romaanissakin oli sairaanhoitaja Allin jättäytyminen oman onnensa varaan. Aino Seppo tulkitsi tilanteen hienosti. Eniten kaikkea vastaan halusi ja jaksoi taistella Ursula Salo Veerana. Hänen energiansa oli ehtymätöntä. Heidi Heralan Irene on kirjan päähenkilö, mutta näyttämöllä hän ei ihan siihen yltänyt. Lumi Aunio sai katsojan sympatiat puolelleen välittömyydellään ja tahdollaan itsenäiseen elämään. Seidi Haarlan Siiri oli etäisin ja pidättyväisin, kuten ammattitaitoiselle ja omaa osaamistaan arvostavalle naiselle sopikin.

Tommi Kinnusen loihtimalle pohjalle rakennetulla Susanna Airaksisen matkalla oli välillä ahdistavaa ja raskasta olla, mutta toivo oli kuitenkin kaikessa mukana.    

 

                                       Lumi Aunio, Seidi Haarla, Ursula Salo,

                                             Aino Seppo ja Heidi Herala

                                               Kuva Robert Seger