Helsingin Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat

 Helsingin Kaupunginteatterissa ei ole turhaan tehty näytelmää Hiljaiset sillat. Me olemme lukeneet Robert James Wallerin ihanan rakkausromaanin ja nähneet sykähdyttävän Clint Estwoodin elokuvan. Ohjaaja Liisa Mustonen on yhdessä Ari-Pekka Lahden kanssa dramatisoinut romaanin pohjalta pakahduttavan ja kauniin näytelmän.  

Valokuvaaja Robert Kincaid tupsahtaa iowalaisen maatalon emännän elämään yllättäen. Mies saapuu rämisevällä avolava-autollaan talon pihalle ja kertoo eksyneensä. Hän etsii Rosemanin katettua siltaa. Robertin on määrä kuvata silta National Geographiciin. Maatalon isäntä ja lapset ovat lähteneet maatalousnäyttelyyn ja perheen äiti on jäänyt neljäksi päiväksi yksin kotiin. Ja nämä neljä yksinäisiksi tarkoitettua päivää muuttavat Francesca Johnsonin elämän täysin.

Rakkaus syttyy Robertin (Kari Heiskanen) ja Francescan (Merja Larivaara) välille hiipimällä, toisaalta ensi silmäyksellä, toisaalta hieman salaa ja kuitenkin rytinällä. Intohimoiseksi muuttuvan suhteen kuvaaminen on näyttämöllä hillittyä ja ehkä turhankin ”vaisua”.

Tarinan kertomista edesauttaa hienosti Francescan lasten osuus näytelmässä. Caro (Elina Hietala) ja Miki (Mikko Virtanen) ovat palanneet kotitilalle selvittämään asioita äidin kuoleman jälkeen. He löytävät äitinsä päiväkirjat, joissa äiti kertoo elämänsä neljän tärkeimmän päivän tapahtumat, tunteet, kaiken sen mitä koetusta rakkaudesta jäi jäljelle ja mitä se hänelle merkitsi koko loppuelämän ajan. Francesca on myös kirjoittanut selityskirjeen asiasta lapsilleen. Hän haluaa että lapset lopulta saavat tietää millainen heidän äitinsä oli.


                                             Elina Hietala ja Mikko Virtanen

                                             Kuva Simo Mannerheimo

Italialainen Francesca on nuorena rakastunut yhdysvaltalaiseen sotilaaseen ja päätynyt maatilalle, missä hänen kirjallisuuden opinnoillaan ja opettajan ammattitaidolla ei ole käyttöä. Robertista hän saa keskustelukumppanin, joka on samoista asioista kiinnostunut kuin hän itse. Ei koko olemuksen ja mielen valtaava rakkaus saa sittenkään Francescaa lähtemään Robertin matkaan. Ja tässä lienee Hiljaisten siltojen suosion salaisuus.  

Hämmentävintä näytelmässä oli tulkinta Rosemanin katetusta sillasta. Harvoin isojen teattereiden lavasteilla naurahdellaan. Oli vaikea ymmärtää miksi silta oli toteutettu huterolla rakennelmalla. Francescan lapset moneen kertaan muistelivat miten koko kylä luki innolla National Gergraphicin numeroa, missä Robert Kincaidin sillasta ottamat kuvat julkaistiin.

                                                      
                                         Merja Larivaaja ja Kari Heiskanen

                                         Kuva Sami Mannerheimo 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Jos olisin somessa koko ajan