Tavallinen viikko
Ensin maanantaina aamupäivällä joogassa, sitten iltapäivä yleistä orientoitumista kaikenlaiseen ja eritoten tarinaan jota yritän kirjoittaa isäni suvusta. On ihanaa selata digitoituja kirkonkirjoja. Tunnissa ei välttämättä löydä yhtään mitään. Mutta joka kerta kun sukulaisen nimi näkyy vanhoissa asiakirjoissa, tuntuu hämmentävältä. Hän on todella ollut olemassa.
Aika tuskaista ja vaikeaa on kehittää tarinaa kun ei oikeasti tiedä mitä ihmiset ovat tehneet ja miten ylipäätään eläneet. Onko aina talvella ollut kylmä, ruokaa liian vähän ja ympärillä vain pimeyttä. Välillä ahdistaa kun miettii miten isoisäni äiti on 1800-luvun lopulla elättänyt kolme aviotonta poikaansa piian töillä. Ei voi kuin ihailla Anna Loviisaa. Kaksospojat olivat 11-vuotiaina kun heidän äitinsä meni naimisiin ja synnytti vielä tyttären. Tuskinpa työmies Jooseppi Rissasen ilmaantuminen muutti elämää perusteellisesti. En myöskään tiedä yhtään mitään millainen oli isäni lapsuus, mitä hän teki, puhumattakaan mitä hän ajatteli ja mitä toivoi elämältä.
Omista toiveista muistan miten 15 - 16 vuotiaana halusin että saan opiskella yliopistolla, minulla on mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ, rakastava mies ja lapsia, ihana asunto ja vaikka mitä. Hienointa on että olen saanut kaiken mitä halusin.
Kun on hiihtänyt aurinkoisessa säässä puolitoista tuntia ja saanut muutaman kappaleen tekstiä sukutarinaan ja ihastellut tyttärentyttären Elisan aikaansaannoksia, ei voi muuta kuin todeta että elämä on aika ihanaa.
Eilen olin Kentin kanssa Kansallisteatterissa katsomassa Frankensteinia, hienosti ylös pantua ja hyvin merkillistä tarinaa. Mutta samanlaisia olioitahan me oikeastaan yritämme loihtia maahanmuuttajista ja muistakin vähän oudoista ihmisistä, mitä Frankenstein yritti saada aikaan.
Huomenne menemme Kertun kanssa katsomaan Kansallisteatteriin näytelmää, jonka nimi on Lunta. Minusta on jännittävää mennä Kertun kanssa isoon teatteriin. Karlan kanssa on tiedossa ensimmäinen teatterikeikka vasta huhtikuussa.
Aika tuskaista ja vaikeaa on kehittää tarinaa kun ei oikeasti tiedä mitä ihmiset ovat tehneet ja miten ylipäätään eläneet. Onko aina talvella ollut kylmä, ruokaa liian vähän ja ympärillä vain pimeyttä. Välillä ahdistaa kun miettii miten isoisäni äiti on 1800-luvun lopulla elättänyt kolme aviotonta poikaansa piian töillä. Ei voi kuin ihailla Anna Loviisaa. Kaksospojat olivat 11-vuotiaina kun heidän äitinsä meni naimisiin ja synnytti vielä tyttären. Tuskinpa työmies Jooseppi Rissasen ilmaantuminen muutti elämää perusteellisesti. En myöskään tiedä yhtään mitään millainen oli isäni lapsuus, mitä hän teki, puhumattakaan mitä hän ajatteli ja mitä toivoi elämältä.
Omista toiveista muistan miten 15 - 16 vuotiaana halusin että saan opiskella yliopistolla, minulla on mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ, rakastava mies ja lapsia, ihana asunto ja vaikka mitä. Hienointa on että olen saanut kaiken mitä halusin.
Kun on hiihtänyt aurinkoisessa säässä puolitoista tuntia ja saanut muutaman kappaleen tekstiä sukutarinaan ja ihastellut tyttärentyttären Elisan aikaansaannoksia, ei voi muuta kuin todeta että elämä on aika ihanaa.
Eilen olin Kentin kanssa Kansallisteatterissa katsomassa Frankensteinia, hienosti ylös pantua ja hyvin merkillistä tarinaa. Mutta samanlaisia olioitahan me oikeastaan yritämme loihtia maahanmuuttajista ja muistakin vähän oudoista ihmisistä, mitä Frankenstein yritti saada aikaan.
Huomenne menemme Kertun kanssa katsomaan Kansallisteatteriin näytelmää, jonka nimi on Lunta. Minusta on jännittävää mennä Kertun kanssa isoon teatteriin. Karlan kanssa on tiedossa ensimmäinen teatterikeikka vasta huhtikuussa.
Kommentit
Lähetä kommentti