Tampereen Työväen Teatterin Reikäleipä
Tampereen Työväen Teatterissa ollaan taas mukana Kotalan perheen elämänkäänteissä. Sirkku Peltolan kirjoittamassa ja ohjaamassa Reikäleipä -näytelmässä. Voisi väittää, että katsojia hemmotellaan. Kotalan perheen kohtaloista on kerrottu jo aikaisemmin neljässä näytelmässä: Suomen hevonen (s004), Yksiöön en äitee ota (2007), Lämminveriset (2011) ja Hevosten keinu (2015). Nyt tapaamme heidät vanhassa kotipihassaan.
Teatterissa kun ollaan useamman kerran elämänsä loppuun
elänyt äite (mainio Ola Tuominen) on taas mukana kantavana voimana. Äite asuu
pihapiirissä romuttuvassa Ladassa. Asunto tarjoaa hänelle yksityisyyttä ja
suojaa pandemialta. Hän seuraa jälkeläistensä edesottamuksia ja jakelee sopivin
annoksin elämänviisauksiaan itse kullekin.
Aimo Räsäsen sanomana kuulin ensimmäisen kerran arvion että
näytelmä on tragedia, farssi ja komedia. Siinä sekoituksessa piilee varmasti
näytelmän ja aikaisempienkin suosio. Näytelmän henkilöt ovat samalla kertaa
uskottavia ja yliampuvia. Kun Kai Kotala (Aimo Räsänen) ilmestyy näyttämölle
pikkukalsareissaan vaaleaa pitkää tukkaansa heilutellen – Kaita harmittaa
suunnattomasti se että hänellä on niin vähän hiuksia ja nekin liukkaita – ei voi
kuin nauraa sydämensä kyllyydestä.
Kylän kioskilla ja kylän raitillakin toikkaroivat vanhukset
ovat samalla kertaa yliampuvia ja kantaa ottavia – oman onnensa nojaan jätetyt
vanhukset ovat useimmiten seinien sisällä, tässä kaikkien nähtävillä.
Jos ei mene hyvin vanhuksilla ei mene Kotalan perhekunnallakaan.
Saunan uumenista löytyy Lassi (Mika Honkanen), joka on palannut kotikonnuille aikomuksena
aloittaa seurustelu entisen vaimon Ailin (Tuire Salonius) kanssa. Aili ei
Lassin lähentelyille lämpene. Sen sijaan Lassi saa kumppanikseen Kain.
Tarkoituksena on ryhtyä valmistamaan pajusta erilaisia tuotteita. Ihan
ensimmäiseksi tarvitaan porakone, jolla tehdään reikä keinun jalkaan. Reiän
avulla saadaan pajut kuorittua nopeasti.
Nopeasti ja soljuvasti eivät Kotalan miesten bisnekset etene.
Eivät etene Jaanan (Mia Selin) someyrityksen laajenemissuunnitelmatkaan. Tutulla
tavalla suunnitelmat luhistuvat omaan mahdottomuuteensa. Tuntuu kuin äite on
sittenkin se ainoa, joka seisoo tekemistensä kanssa jalat maassa.
Näytelmä on todella samalla kertaa tragedia ja komedia.
Perheenjäsenten saamattomuus ei ole heidän syytänsä eivätkä he ole luusereita
omasta tahdostaan. Kliseemäisesti voi väittää että he ovat olosuhteiden uhreja.
Sirkku Peltola taikoo tästä kaikesta näytelmän, josta on pakko ja helppo pitää.
”Kyynel kuivaa, pöytä maatuu, mutta naurua voi kuulkaa yrittää
pitää elossa. Edes jumalauta yrittää!... Ja kun teitin kätenne vapisee ja
sylinne jäähtyä alkaa niin jättäkää se nauru lapsille. Opettakaa niitä kattoon
pakkojen ja aikojen ohi. Kaus. Sitten nekin aina jaksaa paremmin kuoria
perunoita, perata kalaa ja riisua lapseltansa lumiset tumput. ”
Aimo Räsänen ja Mika Honkanen
Kuva Kari Sunnari
Kommentit
Lähetä kommentti