Puuttuvat puistonpenkit


Koko Suomi riemuitsi kun terassikausi alkoi samalla kun kesäkuu koitti korona-Suomeen. Se oli sitä, mitä kansa oli odottanut. Terassi korvasi viikkokausien kärvistelyn kotona. Se pyyhkäisi pois etätyöongelmat, lasten tuskastumisen etäkouluun, parisuhdeongelmat ja ajatuksen häivähdyksen suvun 70+ väestä.

Minulle olisi ollut suuri ilo, jos olisi alkanut penkkikausi. En ole ollut eläissäni kuin muutaman kerran terassilla ja silloinkin kahvilan terassilla. Mitä minä tekisin ravintolan terassilla. Joisin alkoholitonta olutta, jota sitäkään en juuri koskaan juo. Vaikka olen eläkeläisnainen, en kuulu niihin joihin alkoholin kulutus on eläkkeelle pääsemisen/joutumisen jälkeen kasvanut – onneksi.

On hienoa että halukkailla on mahdollisuus seurustella ulkoilmassa terassilla ystävien kanssa, mutta minulle olisi tärkeää että voisin tavata ystäviäni tavallisilla puistonpenkeillä. Penkeille olisi tilaa monissa pienissä puistikoissa, kävelyteillä, kadun varsilla, puistoissa. Penkillähän voisi yksinkin istua ja vaikka lukea tai kuunnella kirjaa, seikkailla netissä, olla somessa ja ihan vain kuunnella lintujen laulua.  

Puisto-osastoilta ja muista vastaavista instansseista kerrotaan, että penkkejä ei voi laittaa, koska ne tuhotaan, tuhritaan tai jos ne ovat irrallisia raahataan ihan minne vaan. Sormi osoittaa usein nuorisoa. Mutta on maahan tukevasti pultattuja penkkejä, jotka eivät hievahda minnekään.   

Siinä puistonpenkillä voisi ystävän kanssa hämmästellä mitä suosituksia, ohjeita, varoituksia, vaatimuksia, käskyjä, mielipiteitä yli 70-vuotiaitten nyt pitäisi totella ja kuunnella. Penkillä voisi pitää turvavälinkin. Sen mikä terassielämässä on koetteilla.


Penkkejä on varmasti siellä ja täällä, mutta minun kulkureiteilläni Pitäjänmäellä, Konalassa, Talissa ja Suur-Leppävaaran alueella niihin ei juuri törmää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku