Selkeämpi maailmankuva

Kun näkö heikkenee se tapahtuu hiljalleen, ettei sitä oikein huomaa. Pari kolme vuotta sitten aloin ihmetellä ajaessani pimeällä autoa, miksi vastaantulijoiden valot olivat punaisia ja lyhdyissä oli punainen risti. Vaiva ei hävinnyt vaikka valo lisääntyi.

Minulle sanottiin noin kuusi vuotta sitten, että teillä on kaihi, joka etenee hyvin hitaasti. Aikaa menee yli kymmenen vuotta. Mutta mitäpä kertoi silmälääkäri minulle kolme ja puoli vuotta sitten. Molemmissa silmissä kaihi, jota ei kuitenkaan vielä voi leikata. Seuraavalla tapaamisella hän vihjaili, että edennyt on, mutta ei ole vielä leikkauskunnossa.

Pitkitin keväällä silmälääkäriajan tilaamista ja kävin lääkärissä elokuun lopulla. Tervehtimisen jälkeen lääkäri totesi, että tulit kaihin takia ja ensimmäisen silmiin vilkaisun jälkeen, tuomio oli selkeä. Nyt ei enää auta vaikka minusta lisättäisiin laseihin vaikka kuinka paljon.

Vaihtoehtoina tarjottiin yhteiskunnan maksamaa leikkausta tai yksityistä. Pyysin että lähete laitetaan julkiselle puolelle ja varmuuden vuoksi sain myös lähetteen yksityiselle puolelle, jossa hinta silmältä olisi 1 000 – 2 000 euroa. Olin jonossa, sain kirjeen jossa kerrottiin että jonotusaika on keskimäärin kuusi kuukautta eli hoitotakuun verran.

Ystävättäreni oli laitettu samaan jonoon kanssani elokuun lopulla. Lokakuun alkupäivinä sain tietää, että hänen kaihinsa on leikattu. Kuinka niin, koska hänet asetettiin jonoon minua myöhemmin.

Ensimmäisenä arkipäivänä soitin saamaani jonohoitajan numeroon. Hän selitti että lääkärit päättävät kenelle annetaan palveluseteli ja kenelle ei. Kun utelin millä perusteella toinen voi saada sen nopeasti, seliteltiin edelleen että lääkärit nyt päättävät niin kuin päättävät. Totesin että onko kyseessä todella mielivalta, jolle ei löydy mitään perusteluja. Ei nyt oikein!

Puolen tunnin kuluttua Silmäklinikalta soitettiin ja kerrottiin että siellä on ryhdytty jonon purkutalkoisiin. Voitteko tulla huomenna tutkimuksiin ja voidaanko teidät leikata perjantaina – siis samalla viikolla. Myönteinen vastaus – tietenkin.

Tutkimus tehtiin illan suussa tiistaina ja viimeinen minua tutkinut hoitaja totesi ettei teitä leikata perjantaina. Koska? kysyin. Sitten joskus syksyllä. Kuinka niin? Soitamme huomenna. Huomenna soitettiin ja sovittiin että seuraavalla viikolla. Entä toinen silmä? Sitten joskus. En voi enää odottaa! Pienen selvittelyn jälkeen luvattiin että viikon päästä.

Nyt on molemmat silmät leikattu – se toinen tänään. Jo nyt näyttää kaikki valoisalta, värit ovat kirkkaita ja erilaisia mitä olen olettanut hämärän, harmaan kaihin takaa.

Ja tämä kaikki parilla sadalla. Saman verran leikkaus maksaa palvelusetelillä. Lisäksi tietysti tipat ja taksit ja muut kulut.

Hieman ihmetytti että tällainen lappu oli tilassa, jossa kolme neljä hoitajaa naputteli tietokonetta ja me kotiutettavat - meitä oli kerralla kuusi - istuimme samassa tilassa syömässä talon tarjoamaa kahvia ja voileipää, jugurttia ja mehua tai odottamassa silmätippoja. 

 Saa nyt nähdä millaisilla silmälaseilla onnistun kaikkea katsomaan. Silmälääkäriin saa mennä vasta kuukauden kuluttua ja uusien silmälasien saaminen kestää muutaman viikon.

Maaritin vanhoilla laseilla näkee aika hyvin.