Erilainen ranneke


Tällaisen rannekkeen sain käteeni lauantai-iltana Meilahden sairaalan neurologian poliklinikalla. Torstaina kävelin Aurooran sairaalalta kotiin Keskuspuiston ja radanvarsitien kautta. Aurinko paisstoi ja oli leppeä kesäilta. Vähitellen aloin epäillä että kulkuni on yhtä epävarmaa kuin lähes 20 vuotta sitten kun kiipesimme Kilimanjaro-vuorelle ja sain vuoristotaudin.

Viimeistään yöllä kun pyrin wc:hen oli pakko myöntää että huimaus on taas ottanut yliotteen minusta. Olo huononi kaiken aikaan, niin että lauantai-aamuna en enää kyennyt nousemaan sängystä, kun yritin heilahdin takaisin kyljelleni.

Avuksi riensi Kaisu ja sitten alkoi tapahtua

- soitto terveyspalvelunumeroon - asiallista ja hyvää neuvontaa
- soitto hätäkeskukseen - luvattiin ambulanssi ei kiireellisenä - enintään tunti, mutta kannattaa mennä portille odottamaan
- ambulanssi tuli 20 minuutin kuluttua - Haagan paloaseman ambulanssihoitajat olivat ystävällisiä, osaavia ja empaattisia, toinen Jari Sillanpään näköinen

- ambulanssilla Haartmannin sairaalaan - kyyti oli aika epämiellyttävää, auto heiluu sen verran että kaikki kuopat ja kuhmut tuntuivat, takana "Jari Sillanpää", Kaisu edessä

- Haartmannissa vietiin heti vuoteeseen - hoitajat olivat käsittämättömän ynseitä- Viressäni oli muistamaton mummu ja hänen jälkeensä palvelukodissa kaatunut vanha mies. Mummu selitti omia juttujaan koko ajan. Mies huuteli apua, kutsui nimeltä palvelukodin hoitajia, vaati valojen sammuttamista ja vaihtoi kielensä ruotsiin, kun kuuli että ruotsin kielellä palveltiin muutaman petin päässä. Ainoat hymyt ja ylimääräiset juttelut potilaille kuuli kun ambulanssinaiset tai -miehet toivat uusia potilaita. He olivat iloisia ja myötämielisiä. Mietimme Kaisun kanssa turruttaako työ paäivvystyksessä vai valikoituuko/valitaanko sinne ei-empaattiset työntekijät

- Lääkäri pelasti kaiken. Hän oli Somaliasta Suomeen 9-vuotiaana muuttanut kirurgiaan erikoistuva lääkäri. Asiallinen ja tiesi miten kysyä ja tutkia. Verikokeitten jälkeen lääkäri kertoi että minut siirretään Meilahden neurologian polille. Kyydin tuleminen kesti puolitoista tuntia. Ylipäätään olimme jo tässä vaiheessa olleet sairaalassa kuusi tuntia. Kaisu oli välillä hakenut autonsa Pitskusta sairaalan parkkialueelle ja käynyt syömässä.

-Koko aikana ei kummassakaan paikassa tarjottu juotavaa tai syötävää. Kaisu piti huolen että sain juotavaa ja haki kanttiinista mustikkakeittoa ja sämpylää. Kysyin myöhemmin illalla neuron hoitajalta miksi ei anneta mitään. Hän kertoi että jos tehdään joku operaatio on oltava syömättä ja juomatta!!! Jo siitä tulee paha olo. Miksi ei kerrota potilaille että näin tehdään! Aikaisemmilta kerroilta minulla on samanlainen muistikuva että olen voinut pahoin syömättömyyttäni.

-Neuron polilla tuli reipas hoitaja esittäytymään että olen omahoitajasi se ja se. Sitten sainkin sydänfilmin ja verikokeen jälkeen olla rauhassa. Lääkäri kertoi tutkittuaan että kyseessä on hyvälaatuinen asentohuimaus, jolle ei voi tehdä mitään ja joka seuranani loppuikäni. Mutta määräsi kuitenkin pääkuvaukseen    


Pääkuvauksen jälkeen odotin kolme tuntia että lääkäri ehtii tulla kertomaan hyvät uutiset. Päässä ei ole mitään vikaa. Huonoa on se että vaivasta ei pääse eroon. Tiedän jo ennestään että 30 vuotta sitten auton alle jäädessä saatu niskavamma pahenee iän mukana.

Kotiin minut lähetettiin yöllä 01.00, Lupasivat taksisetelin, mutta Kaisu tuli hakemaan äitinsä kotisänkyyn.

Sain avun, mutta en ymmärrä henkilökunnan ynseyttä, sitä ettei kerrota missä mennään. Omahoitaja käy esittäytymässä, mutta antaa potilaan olla rauhassa kaksi tuntia. Ymmärrän että päivystyksessä ei voida etukäteen tietään mikä on potilasmäärä, mutta retki oli juuri niin kova kuin etukäteen aavistin. Myönteistä oli hätäkeskus ja ambulanssimiehet.

Isoin kiitos retken onnistumisesta ja siedettävästä mielialasta kuuluu Kaisulle.  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku