Lenkkeilen, kudon. käytän oliiviäljyä, kahmin virikkeitä
Ihan vähän aikaa luulin, että elämäni muuttuu täysin. Sain käsiiniJean Carperin kirjoittaman kirjan 100 yksinkertaista tapaa torjua Alzheimerin tauti ja vanhenemiseen liittyvää muistin heikkenemistä (Art House 2014, suom. Marja Luoma).
Jokin aika sitten olin omaksunut jostain tiedon että kun tekee käsitöitä, ei sairastu minkäälaiseen dementoivaan sairauteen. Niinpä kutomistahtini vain kiihtyi. Onneksi olin valinnut pitsineuleen jossa pitää olla koko ajan tarkkana ettei tee virhettä. Jos tulee virhe, puran ja harmittelen ja puran. Viisikymmentä vuotta sitten hämmästelin miksi Alli-täti purki aina käsityöt jos niissä oli pienikin virhe. Pakko ne on purkaa - ei niitä virheitä kestä millään.
Otan sitten selfien kun pusero on valmis. Ei enää puutu kuin molemmista hihoista yläosat. Taas pitäisi dementian olla kauempana.
Kirjan ohjeisiin: mene naimisiin, ole rento ja opitimistinen, nauti liikunnasta, kahmi virikkeitä, tarkistuta silmäsi, pidä yllä laajoja sosiaalisia ympyröitä, juo teetä, syö D-vitamiinia, ole tunnollinen, hemmottele itseäsi suklaalla, tykästy kaneliin (laitan sitä nyt puuroon aamulla), googleta, vältä velttoitua ja sen lisäksi kaikki muut ohjeet.
Hyvällä tiellä olen. Melkein kaikkea teen jo nyt. Isäni ja isoäitini olivat vankasti kirjan kirjoittajan tiellä. Molemmat sairaustuivat dementiaan. Kun aikanaan kysyin sisareltani, joka on asian asiantuntija, miksi dementiaa on niin paljon, hän katsoi minua hämmentyneenä. Koska ihmiset elävät niin vanhaksi, se oli hänen selityksensä. Sitä ei kirjassa neuvota.
Välillä mietin onko mitään järkeä elää yli 90-vuotiaaksi, mutta sitten havahdun ja mietin olisinko valmis luopumaan elämästäni lähiaikoina. Raivoisa vastaus on ei. Totta kai tiedän että jäljellä ei ole monia vuosia. Elämän päättymisestä ei puhuta. Toteamme kun läheisemme sairastuu, johonkihan sitä meistä jokainen kuolee.
Kuulin tarinan miehestä joka meni hautaustoimistoon ja sopi yksityiskohtaisesti miten hänen hautajaisensa järjestetään. Viikon kuluttua hän tuli uudestaan ja kävi läpi asiat. Kahden viikon kuluttua hän tuli taas ja tarkisti tilanteen. Kolmannella kerralla hautaustoimiston omistaja kysyi miksi asiakas tulee aina uudestaan ja uudestaan. Mies sanoi että tämä on ainoa paikka jossa saan puhua kuolemastani. Vaikka tuttavat ja ystävät tietävät että olen parantumattomasti sairas, he vain puhuvat tulevasta kesästä ja vakuuttavat että kyllä sinä vielä paranet.
Näinhän minäkin teen. Ympärilläni on monia syöpää sairastavia ja heille jokaiselle yrittää vakuuttaa ettei tässä mitään hätää ole. Vaikka olisikin.
Jokin aika sitten olin omaksunut jostain tiedon että kun tekee käsitöitä, ei sairastu minkäälaiseen dementoivaan sairauteen. Niinpä kutomistahtini vain kiihtyi. Onneksi olin valinnut pitsineuleen jossa pitää olla koko ajan tarkkana ettei tee virhettä. Jos tulee virhe, puran ja harmittelen ja puran. Viisikymmentä vuotta sitten hämmästelin miksi Alli-täti purki aina käsityöt jos niissä oli pienikin virhe. Pakko ne on purkaa - ei niitä virheitä kestä millään.
Otan sitten selfien kun pusero on valmis. Ei enää puutu kuin molemmista hihoista yläosat. Taas pitäisi dementian olla kauempana.
Kirjan ohjeisiin: mene naimisiin, ole rento ja opitimistinen, nauti liikunnasta, kahmi virikkeitä, tarkistuta silmäsi, pidä yllä laajoja sosiaalisia ympyröitä, juo teetä, syö D-vitamiinia, ole tunnollinen, hemmottele itseäsi suklaalla, tykästy kaneliin (laitan sitä nyt puuroon aamulla), googleta, vältä velttoitua ja sen lisäksi kaikki muut ohjeet.
Hyvällä tiellä olen. Melkein kaikkea teen jo nyt. Isäni ja isoäitini olivat vankasti kirjan kirjoittajan tiellä. Molemmat sairaustuivat dementiaan. Kun aikanaan kysyin sisareltani, joka on asian asiantuntija, miksi dementiaa on niin paljon, hän katsoi minua hämmentyneenä. Koska ihmiset elävät niin vanhaksi, se oli hänen selityksensä. Sitä ei kirjassa neuvota.
Välillä mietin onko mitään järkeä elää yli 90-vuotiaaksi, mutta sitten havahdun ja mietin olisinko valmis luopumaan elämästäni lähiaikoina. Raivoisa vastaus on ei. Totta kai tiedän että jäljellä ei ole monia vuosia. Elämän päättymisestä ei puhuta. Toteamme kun läheisemme sairastuu, johonkihan sitä meistä jokainen kuolee.
Kuulin tarinan miehestä joka meni hautaustoimistoon ja sopi yksityiskohtaisesti miten hänen hautajaisensa järjestetään. Viikon kuluttua hän tuli uudestaan ja kävi läpi asiat. Kahden viikon kuluttua hän tuli taas ja tarkisti tilanteen. Kolmannella kerralla hautaustoimiston omistaja kysyi miksi asiakas tulee aina uudestaan ja uudestaan. Mies sanoi että tämä on ainoa paikka jossa saan puhua kuolemastani. Vaikka tuttavat ja ystävät tietävät että olen parantumattomasti sairas, he vain puhuvat tulevasta kesästä ja vakuuttavat että kyllä sinä vielä paranet.
Näinhän minäkin teen. Ympärilläni on monia syöpää sairastavia ja heille jokaiselle yrittää vakuuttaa ettei tässä mitään hätää ole. Vaikka olisikin.
Kommentit
Lähetä kommentti