Kirjoja ja kuntoa

Olin yksin kotona kaksi päivää. Enska oli käymässä Tallinnassa. Ehdin lukea, kuntoilla ja seurustella ja syödä hyvää pastaruokaa. 

Eilen juoksin - jaksoin noin kilometrin verran juosta ja sitten kävellä - Malminkartanon täytemäelle. Matkaa kertyy edestakaisin noin 9 kilometriä. Kapusin serpentiinitietä ylös. Se oli vielä osittain lumen peitossa. Alas tulin tuttuun tapaan eteläistä rinnettä. 

Enskan kanssa kävimme mäellä monta kertaa viime kesänä ja syksynä. On hyvä mitata kuntoaan miten pitkälle jaksaa juosta tai miten pääsee ylös hengästymättä. On muuten Helsingin korkein luonnonvarainen paikka. 

Tänään olin Mäkelänrinteen uimahallilla vesijuoksemassa, ensin puoli tuntia kenkien avulla ja toiset puoli tuntia myös liivi apuna. Karla ja ystävänsä Loviisa polskivat sen aikaa terapia-altaassa. 

Kirjoja ehdin ahmia oikein kunnolla.  Uusi tulokas dekkaerikirjailijoiden suosikkilistalle on nyt Kati Hiekkapelto. Kolibrissa (Otava 2013) ollaan pohjois-suomalaisessa kaupungissa. On lenkkeilijöitä, mustasukkaisuutta, tatuointeja, haulikoita, ulkomaalaistaustainen naispoliisi ja häntä alkuun halveksiva kollega. Tämä kaikki tarjotaan juohevasti ja värikkäästi kerrottuna monia juonenkäänteinä taitavasti yhteen nivottuna tarinana. Pakko saada lisää Jugoslaviasta maahan muuttaneen Annan seikkailuja. Dekkarin lukemisessa hurahti sunnuntaina ilta-aikaa, yötä ja maanantai-aamuna melkoinen tovi. 

Viikonvaihteessa sain loppuun myös Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava) Neljän sukupolven elämänvaiheista Tua Harno punoo mieleen jäävän ja moniulotteisen tarinan. Romaanin kuulas tyyli kätkee sisälle kirpaisevia ihmiskohtaloita. On kuin kaikkien olisi vaikea elää ja sietää toisiaan ja kuitenkaan kukaan ei selviydy omin voimin. Kieli kuulasta ja kaunista. Tua Harno on uuden sukupolven linjakkaasti kirjoittava kirjailija. 

Viime viikkojen lukulistalla on ollut monta muutakin mieleen jäänyttä. 

Maarit Verrosen Varjonainen (Tammi 2013) on maaginen romaani naisesta, jota ei ole olemassa. Viron kautta Suomeen tullut entinen venäläisvakooja hankkii keinoja kaihtamatta itselleen viralliset paperit ja etsii kuumeisesti omaa paikkaansa suomalaisessa elämänmenossa. Meidän turvallinen maailmamme saa kirjan avulla uusia ulottuvuuksia.

  

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä (Karisto 2013) on koskettava romaani. Harjula, 65 kuvaa romaanissa pienen tytön elämää Tampereen Pispalassa mummun turvissa, kun isän ja äidin välit särkyvät. Tarkasti ja herkästi Harjula kuvaa 1950-luvun kotiseutuaan ja sen ihmisiä. Pispalassa naapurit tiesivät toistensa asiat paremmin kuin asianomainen itse. Kirja kirvoittaa lukijan miettimään omaa lapsuuttaan, hyvässä ja pahassa.

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtookodossa (Teos 2013) on samalla kertaa riipaiseva ja ironinen kuvaus tämän päivän vanhusten hoidosta ja elämästä. Iäkkään miehet ja naiset asuvat yksityisessä palvelukodissa, jonka tehtävä on olla rahasampo omistajilleen, ei turvallinen ja hyvä koti asukkaille. Hyväkuntoisimmat asukkaat hakevat turvaa ratikkaseikkailuiltaan ja pelkäävät joutumista dementia-osastolle. Pakko kysyä onko se hoito ja hoiva todella tällaista? Ja vastaus on: kyllä se on.    

Panu Rajala räjäytti kirjakevään. Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013) on kirja kahden lesken rakkaudesta, joka alusta asti oli tuhoon tuomittu. Kun heistä toinen on Suomen kansan rakastama Katri-Helena ja toinen kirjallisuuden professori, on hälinä ja julkisuus taattu. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, se ei ”mollaa” lavatähteä – pikemminkin päinvastoin, se on kertomus siitä mitä miehen mielestä tapahtui. Kirjan on moni tuominnut lukematta. Ensin pitää tässäkin tapauksessa tutkia ja vasta sitten hutkia. Ja hutkimista ei paljon ole!